Ursula K. Le Guin - The Unreal and the Real. Selected Stories Volume 1: Where on Earth

Tunnelma kirjan jälkeen: Sukelluksissa värikkäiden kalojen keskellä, jokainen kuiskailee omaa tarinaansa. Kaunista, hämmentävää, välillä täytyy saada happea. Kirkasta vettä.

Ursula K. Le Guinin novelleja on jälleen kerätty uusiin kansiin. Ensimmäinen osa, Where on Earth, keskittyy realistisiin ja maagisrealistisiin tarinoihin, toisessa osassa Outer Space, Inner Lands seikkaillaan enemmän avaruudessa ja scifin pauloissa. Teoksen novellit on julkaistu alkujaan vuosien 1973 ja 1996 välillä. Olin lukenut suurimman osan novelleista jo aikaisemminkin, mutta niiden pariin oli kiva taas palata.

Jälleen kerran täytyy ihastella Ursulan kielenkäyttöä, sen sujuvuutta, osuvuutta, lempeyttä, hetkittäin pientä ironian kierrettä, usein haikeita menetyksen sanoja. Esimerkki:

"It's still your story, Aunt May; it was your lion. He came to you. He brought his death to you, a gift; but the men with the guns won't take gifts, they think they own death already. And so they took from you the honor he did you and you felt that loss. I wanted to restore it. But you don't need it. You followed the lion where he went, years ago now." (sivu 134).

Novelleissa äänen saavat aikuisten ohella myös lapset ja eläimet, mutta myös maantien varressa oleva puu kertoo omasta elämästään ja sen haasteista. Usein on kyse pehmeästä vastakkainasettelusta luonnon ja ihmisten, valtiovallan ja mielenosoittajien tai naisten ja miesten välillä. Särmikkäämpää satiiria mahtuu mukaan yhden novellin (The Lost Children) verran.

Lähes kaikkien novellien jälkeen oli pakko pysäyttää lukeminen hetkeksi ja vain tunnustella ajatuksiaan. Miten ymmärsin novellin? Mistä voimakkaat tunteet oikein nousivat? Kuin kädessä olisi ollut kaunis kivi, jota ei olisi halunnut laskea alas ihan heti. Erityisesti pidin novelleista May's Lion sekä Buffalo Gals, Won't You Come Out Tonight, joissa eläinten ja ihmisten yhteiseloa kuvattiin vanhan naisen, pienen lapsen ja eläinjoukkion näkökulmista.

Muutamien pidempien novellien punainen lanka jäi löytymättä, osasyynä kyllä se, että olin iltaisin liian väsynyt lukemaan, mutta silti yritin. Muutamat pitkät novellit (Brothers and Sisters, Ether, OR) olivat varsin realistisia ja ehkä myös siksi ne jäivät mielessäni muiden, idearikkaampien tarinoiden jalkoihin. 

Suosittelen suosikkikirjailijani teoksia tietysti kaikille! Mutta erityisesti kauniin kielen ystäville, pysähdyttävien tarinoiden rakastajille, humaanin maailman etsijöille.

Hassan Blasim - Irakin Purkkajeesus

Tunnelma kirjan jälkeen: Mitä juuri tuli luettua? Tyhmä olo, kuin kirjailija yrittäisi sanoa jotain tärkeää, mutta en vaan tajua. Väkivalta tursuaa silmistä.

Irakin Purkkajeesus on Suomessa vuodesta 2004 asuneen irakilaissyntyisen Hassan Blasimin toinen novellikokoelma. Englannin PEN on palkinnut teoksen Writers in Translation Awardilla ja Blasimin ensimmäinen novellikokoelma, Vapaudenaukion mielipuoli, oli ehdolla Independent Foreign Fiction Prizen saajaksi.

Teos koostuu eripituisista novelleista, joista suurin osa sijoittuu Irakiin, mutta novelleissa istutaan myös suomalaisella kesämökillä sekä vastaanottokeskuksessa. Yhteistä novelleille on karu väkivallan kuvaus, erilaiset selviytymiskeinot absurdeissa tilanteissa sekä tarinoiden kerroksellisuus. Yhden novellin sisällä saattoi olla kaksikin muuta tarinaa, vähän kuten Tuhannen ja yhden yön saduissa tai vaikkapa Decameronessa.

Käsittelimme tätä kirjaa henkilökunnan lukupiirissä ja huomasimme, että kokonaisuuteen oli hankala tarttua. Kun on lukenut jotain täysin uudenlaista ja erilaista, on sitä vaikea asettaa mihinkään lokeroon. Teoksen kieltä pidettiin erinomaisena ja novelleja rehevinä kuvauksina, mutta jos keskittymiskyky ei ollut parhaimmillaan, novellin saattoi joutua lukemaan uudestaankin ymmärtääkseen siitä jotakin. Ja olipa mukana novelli, jota kukaan osallistujista ei ollut ymmärtänyt. Onko syy kulttuurillinen vai jokin muu? En osaa sanoa.

Pohdin lukiessani useassa kohdassa, havaitsenko tekstissä ironiaa tai satiiria vai pitäisikö teksti ottaa vakavasti. Sen verran pisteltiin ihmisiä pommeilla palasiksi. Novellien kertojat olivat myös lähes poikkeuksetta miehiä ja tarinat mahdollisine liioitteluineen sen mukaisia. Suosikkinovellikseni kohosi ehkä Tuhat ja yksi veistä, joka kertoi veitsiä kadoksiin ja sitten taas esiin taikovasta porukasta. Bisnes se on veitsibisneskin! 

Suosittelen kirjaa sotatilassa olevan ja vahvan uskonnon siivittämän maan arjen kuvauksena heille, jotka jaksavat lukea väkivallasta ja pystyvät keskittymään pieniin nyansseihin. Itse en pystynyt.

Maria Turtschaninoff - Maresi. Punaisen luostarin kronikoita

Tunnelma kirjan jälkeen: Vahva feministinen lukukokemus. Tekee mieli alkaa silittelemään vuohia ja keräämään simpukoita. Hieman harmittavat perinteiset naisten myyttiset voimat.

Maria Turtschaninoffin Maresi on yksi osa kirjailijan luomaan fantasiamaailmaan sijoittuvasta kokonaisuudesta. Maresi voitti Finlandia Junior-palkinnon vuonna 2014 ja sen itsenäinen jatko-osa Naondel ilmestyi tänä vuonna. Maresin elokuvaoikeudet myytiin tällä viikolla englantilaiselle elokuvayhtiölle, joten teoksen filmatisointi on myös tulossa elokuvateattereihin.

Maresi on nuori nainen, joka asuu Luostarisaaren naisyhteisössä. Miehet eivät ole saarelle tervetulleita ja saari onkin monen naisen turvapaikka. Eräänä päivänä saarelle saapuu Jai, jolla on synkkiä kokemuksia menneisyydessään. Eipä aikaakaan, kun Jain isä saapuu saarelle vaatimaan tytärtään takaisin kotiin ja vihainen miesjoukko asettaa naisten yhteisön puolustautumistaidot koetukselle.

Teos on perinteistä keskiaikafantasiaa siinä mielessä, että naisten päätehtävät ovat vuohien kasvatus, kankaan värjääminen, pyykkien peseminen, hiusten letittäminen sekä erilaiset luonnonkiertoon liittyvät rituaalit. Toisaalta poissa ovat miekat ja velhot eikä teos sisällä vauhdikkaita seikkailuja vaan ennemminkin hidasta arjen kuvausta. Sukupuolten välinen valta-asetelma tuodaan kuitenkin selvästi esiin ja laivan ilmestyessä näkyviin jännite kasvaa kasvamistaan. Yllättävän brutaalit tapahtumat saivat minut hieman hätkähtämään, mutta lopulta ne sopivat teoksen juoneen mainiosti. Miesmiekkasankareiden jälkeen on vaihteeksi ihanaa lukea vahvoista naishahmoista!

Jos teosta pitäisi jostain kritisoida, naisten hallitsemat mystiset voimat miesten tikareita ja veitsiä vastaan tuntuivat hieman kuluneelta idealta. Onneksi Naondel-romaanissa tätä kuviota laajennetaan selkeästi.

Suosittelen teosta feministisen fantasian lukijoille yläkouluikäisestä alkaen sekä kauniin arkikuvauksen ystäville.

Becky Chambers - A Closed and Common Orbit

Tunnelma kirjan jälkeen: Kun tekoäly kehittyy tarpeeksi pitkälle, voidaanko sanoa, että se ei ole humaani? Olemassaolon ristiriitoja, lempeyttä, uskoa tulevaisuuteen.

Teos on Becky Chambersin toinen romaani, jonka ensimmäinen osa The Long Way to a Small, Angry Planet oli Baileys Women's Prize for Fiction ehdokkaana tänä vuonna. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa, mutta näiden kahden teoksen Wayfarers-sarjaan on tulossa jo jatkoa. 

Teos koostuu kahdesta vuorotellen kerrottavasta tarinasta. Ensimmäisessä tarinassa avaruusaluksessa toimimaan suunniteltu tekoäly Lovelace siirretään synteettiseen kehoon, vaikka se on laitonta. Millaista on sopeutua kehollisuuteen ja yhteiskuntaelämään kun ympärillä ei ole ketään samanlaista olentoa?

Toisessa tarinassa 10-vuotias Jane 23 on töissä tehtaassa muiden Janejen kanssa robottimaisten Äitien huomassa. Hän ei ole koskaan käynyt tehtaan ulkopuolella. Tilaisuuden tullen Jane 23 kuitenkin pakenee ja tutustuu ulkomaailmaan sana kerrallaan. Lopulta tarinat kietoutuvat yhteen ja alun pieni hämmennys selkenee.

A Closed and Common Orbit ei ole kovaa scifiä, mutta ei myöskään avaruusoopperaa täynnä seikkailuja. Ennemminkin kyseessä on humaani scifi, jossa pohditaan suuria teemoja kuten erilaisuutta ja sen kokemusta, ihmisyyden määrittelyä sekä oikeudenmukaisuutta. Keskiössä ovatkin teoksen henkilöhahmot ja heidän tunteensa. Pidän tällaisesta pohdiskelevasta scifistä erityisesti siksi, että se kertoo tulevaisuudesta kertoessaan jotakin suurta myös nykymaailmasta ja tavastamme toimia. Esimerkiksi maapallolle jääneistä ihmisistä osa elää rikkaina omissa kaupungeissaan ja tavoitteena heillä on geenimuunnella tulevista sukupolvista sopivia tiettyihin tehtäviin. Toisella puolella maapalloa sijaitsevat puolestaan tehtaat, joissa tuotetaan rikkaiden käyttöön lisää tavaraa ja työn tekevät orjalapset robottien armoilla. Eriarvoistavaa politiikkaa lienee taustalla...

Pidin kuitenkin sarjan ensimmäisestä osasta hippusen enemmän. Tässä teoksessa juoni tuntui välillä hieman junnaavan paikoillaan ja osa juonenkäänteistä oli hieman epäuskottavia tai ainakaan niitä ei taustoitettu tarpeeksi. Silti myös tämän kirjan lukeminen oli ilo ja erityisesti pidin erilaisten olentojen kulttuurien kuvaamisesta.

Suosittelen teosta ihmisyydestä kiinnostuneille ja niille, joiden mielestä tunteet ovat teoksissa tärkeitä.

The Future of Silence. Fiction by Korean Women (translated and edited by Bruce & Ju-Chan Fulton)

Tunnelma kirjan jälkeen: Räpistelyä roolin tiukassa verkossa, epätoivoinen yritys löytää jotain omaa. Välillä happea ja ilmakuplia veden pinnalla, sitten taas jokin vetää pinnan alle.

Tilasin tämän(kin) kirjan Bookdepositorysta heti, kun törmäsin siihen Instagramissa. Kyseessä on Bruce ja Ju-Chan Fultonin kokoama ja kääntämä erittäin mielenkiintoinen kokoelma yhdeksän korealaisen naiskirjailijan novelleja 1970-luvulta aina 2000-luvulle saakka. Novelleja yhdistävät naiseuteen sekä kaikenlaiseen toiseuteen liittyvät teemat. Teoksen esipuheessa valotetaan Korean kirjallisuuden kehitystä etenkin naiskirjailijoiden näkökulmasta.

Ensimmäiset novellit kuvaavat naisia etsimässä paikkaa korealaisessa yhteiskunnassa. Millainen on juuri mielisairaalasta vapautuneen naisen päivä? Miten perheen elämä muuttuu, kun eri sukupolvien yhteinen talo muuttuu ydinperheen pieneen kerrostaloasuntoon? Naiset etsivät paikkaansa, pohtivat suhdettaan mieheensä ja lapsiinsa ja pakenevat soju-pullon kanssa ulos hankalina hetkinä.

1990- ja 2000-luvun novelleissa ääneen pääsevät psykoosin kourissa mellastava henkilö, kahden kulttuurin nuori kasvatti sekä kaikki tulevaisuuden viimeiset omaa kieltään puhuvat. Näkökulmat laajenevat sukupuolen ulkopuolelle esimerkiksi tabuina pidettyihin mielenterveysongelmiin.

Täytyy sanoa, että tämä kokoelma oli aivan huimaavan hyvä! Ainoastaan yksi novelli, viisisivuinen Han Yujoon I ain't necessarily so meni minulta yli hilseen korean- ja englanninkielisen sanoilla leikkimisen takia. Teoksen viimeinen novelli, Kim Ae-ranin The Future of Silence jäi tiiviisti mieleen sen dystopiankaltaisen kerronnan takia. Novellissa kaikki viimeiset omaa kieltään puhuvat henkilöt on kerätty museoon, jossa heidän tehtävänsä on puhua omaa kieltään ja esiintyä kulttuurinsa viimeisinä edustajina museossa vieraileville selfiekeppien kanssa liikkuville turisteille. Niin kylmää ajatus kielellisestä yksinäisyydestä ja eläintarhamaisesta esittelytunnelmasta! Korealaisia tarina koskettanee vielä erityisellä tavalla, sillä Japanin vallan alla 1900-luvun alkupuolella heitä kiellettiin käyttämästä korean kieltä, kaikille annettiin japanilaiset nimet ja kouluissa opetettiin vain japania.

Suosittelen teosta tietenkin kaikille korealaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille, mutta novellit avaavat uusia näkökulmia ja pohdituttavat muitakin maapallon kansalaisia.

Hyeonseo Lee - The Girl with Seven Names

Tunnelma kirjan jälkeen: Tarinallistaminen pistää silmään, muuten jää pohtimaan omaa elämäänsä. Miten olisin itse toiminut? Miltä tuntuu karkaaminen? Miltä tuntuu rakastaa kotimaataan, joka on Pohjois-Korea?

Hyeonseo Leen The Girl with Seven Names ilmestyi suomeksi vuonna 2015 nimellä Seitsemän nimen tyttö. Pohjois-Koreasta loikannut Hyeonseo opiskelee nykyään Etelä-Koreassa ja ottaa usein kantaa Pohjois-Korean ihmisoikeustilanteeseen sekä pakolaisten kohteluun.

Hyeonseo Lee vietti elämänsä ensimmäiset 17 vuotta Pohjois-Koreassa varsin hyvin toimeentulevassa perheessä. Hän joutui kuitenkin todistamaan teloituksia sekä ihmisten katoamisia ja nälkäkuolemia. 17-vuotiaana hän päätti lähteä käväisemään Kiinan puolella. Siitä alkoi Hyeonseon matka monien paperittomien mutkien kautta kohti Shanghaita ja lopulta Seoulia. Seouliin päästyään hän alkoi myös aktiivisesti houkutella äitiään ja veljeään loikkaamaan ja pitkän pelastusmatkan jälkeen molemmat pääsivät Kiinan ja Laosin kautta Etelä-Koreaan.

Luen aika paljon pohjoiskorealaisten loikkareiden tarinoita, vaikka ne usein toistavatkin toisiaan. Lisäksi ne on usein kirjoitettu muotoon, jossa tapahtumista on tehty ehyt ja looginen, lähes dekkarimainen tarina. Tässä teoksessa kyseistä piirrettä edustivat lähes jokaisen luvun lopussa olevat cliffhangerit, esimerkiksi näin: "We were still trying to come to terms with what had happened, when an event occurred that united the entire country in grief - in such wailing, brow-beating scenes of mass hysteria as the world's media had never before seen. It was an event that reverberates in North Korea to this day." Lue seuraava luku, niin tiedät, mikä tämä tapahtuma oli!

Tarina on kuitenkin tosi ja kertoo vahvan nuoren naisen kokemuksista maissa, jotka yleisesti palauttavat loikkarit takaisin työleireille tai kuolemaan Pohjois-Koreaan. Myös perheen saaminen pois Pohjois-Koreasta vaatii suunnitelmallisuutta, rohkeutta sekä itsensä ja läheistensä asettamista vaaraan. Totuus on usein tarua ihmeellisempää ja tämän teoksen kohdalla se pitää paikkansa.

Usein loikkaritarinoissa asiat ovat mustavalkoisia ja Pohjois-Korea nähdään pahiksena, samalla kun Etelä-Korea ja Yhdysvallat ovat rauhan ja vapauden tyyssijoja. Tässä teoksessa Hyeonseo kuitenkin puhuu paljon kaipuusta kotimaataan kohtaan ja niistä ristiriitaisista tunteista, kun kaikkialla tuntee olevansa ulkopuolinen ja erilainen. Myös hänen äitinsä ja veljensä käyvät läpi samanlaisia tunteita.

Suosittelen kirjaa ihan hyvänä kurkistuksena pohjoiskorealaiseen todellisuuteen sekä pohjoiskorealaisena olemiseen muissa maissa. 

Maria Turtschaninoff - Naondel. Punaisen luostarin kronikoita

Tunnelma kirjan jälkeen: Vanha tarina, uudehkot vaatteet. Kuin Ursula olisi perinteisimmillään. Tekisi mieli halata kaikkia kirjan naishahmoja. Miten paljon pelkkä sukupuoli määrää? Mutta miksi salaiset voimat ovat aina naisen hallussa?

Maria Turtschaninoffin Naondel on itsenäinen jatko-osa Finlandia Junior -palkinnon vuonns 2014 voittaneelle Maresille. Teokset on suunnattu nuorille aikuisille, mutta tällainenkin aikuinen nuori nautti todella paljon ikiaikaisesta tarinasta.

Nuori Kabira tuntee tiluksilla sijaitsevan Lähteen salaisuudet ja pitää siitä huolta. Ihastuksen vimmassa hän paljastaa tietonsa visiirin pojalle, Iskanille. Siitä lähtevät kietoutumaan yhteen Kabiran, Iskanin sekä tämän tulevien vuosikymmenten aikana omiin tarkoituksiinsa hankkimien naisten tarinat. Jokainen nainen saa vuorotellen oman puheenvuoronsa ja kaikkia yhdistävät salaisuudet sekä ihmisarvo pelkkänä tavarana.

Luin kirjan yhdessä päivässä, sen verran kiehtova oli tarina sekä sen kieli. Erilaisia kulttuureja ja tapoja kuvailtiin kiinnostavasti ja monenlaiset tyttöjen ja naisten alistamisen tavat riipivät mieltä. Sen sijaan mieheys oli naisten näkökulmasta pelkästään yksiulotteista ja vihamielistä. Luonnon salaiset voimat osoittavat kauheutensa vallanhaluisen Iskanin käsittelyssä. Lukukokemusta häiritsi pienehkösti se, että naiset toimivat jälleen kerran salaisten voimien oikeutettuina vartijoina ja käyttäjinä. Muuten teoksen muutamat, fantasiaan yleisesti kuuluvat stereotypiat eivät haitanneet.

Teos soljuu eteenpäin joen ja raapivien kivien lailla: ""Päästän ruhtinaan toisinaan lähteelle. Annan hänen kylpeä sen vedessä. Joskus, kun se on hyvää. Niin että hän virkistyy, joksikin aikaa. Ja joskus, kun vesi on pahaa ja kun itse tarvitsen heikkoa hallitsijaa, jota voin ohjailla minne tahdon".
Herrani ei varonut sanojaan meidän läsnä ollessamme. Edes valtiopetoksessa ei ollut mitään vaarallista, kun siitä puhuttiin pelkkien naisten kuullen. Me emme olleet ketään emmekä mitään. Emme enempää kuin ruohonkorret. Yhtä helposti vaihdettavissa.""

Teoksesta tuli mieleen suosikkikirjailijani Ursula K. Le Guin sekä hänen fantasiateoksensa. Yhteistä ovat kauniin kielen lisäksi asettuminen pienemmän ja alempiarvoisen puolelle. Myös Margaret Atwoodin Orjattaresi käsittelee hieman samoja teemoja eli naisen roolia vankina ja pakkosynnyttäjänä.

Suosittelen kirjaa kaikille nuorille ja nuorenmielisille, tuntemattomien kulttuureiden ystäville sekä yhteistyön voimaan uskoville.

Johannes Ekholm - Rakkaus niinku

Tunnelma kirjan jälkeen: Tekisi mieli raaputtaa ihoa, mutta ei oikein tiedä, että mistä kohtaa. Yritän huitoa, mutta en ihan osu. Samalla jään katujyrän alle.

Johannes Ekholmin esikoisromaani on jotain sellaista, mitä ei ole ollut koskaan ennen. Päähenkilö, kolmekymppinen Joona, saa kustantamolta pyynnön kirjoittaa sukupolvensa äänenä toimiva teos. Niinpä hän nauhoittaa kaikki keskustelunsa ja chättinsä ja kirja koostuu nauhoitusten litteroinneista. Juoni lyhyesti: Joona asuu isänsä ja isän naisystävän luona käytännön pakosta, tapaa kavereitaan ja ihastuu netissä hahmoon nimeltä Sad91rl. 

Joonan angsti ja merkityksen etsiminen elämälle on jollain tavalla raivostuttavan tuttua. En tiedä, onko se ikä- ja kaupunkikysymys? Hän pohtii sukupolvien välistä kuilua, pyrkii eroon patriarkaatista, pyörii itsensä ympärillä, miettii, miksi tekisi moraalittomia töitä ja tuikkailee väleihin sopivia lyhenteitä sekä teoreetikoiden nimiä. Kun kaikki on liikkeessä ja omat vaikutusmahdollisuudet vähäiset, mitä voi tehdä?

Ironia ja sarkasmi kukkivat hengästyttävästi koko teoksen ajan. Teksti on muutenkin pelkkää ryöpytystä tähän tyyliin:

Joona: miks miehinen rakkaus ilmaistaan aina puuttumisen ja kivun ja kaipuun ja itsesyytösten kautta??

Sad91rl: sukupuoliessentiaalisuus?

Joona: missä rakkausruno joka haluaa kauniisti?

Sad91rl: lue tumblrii

Joona: jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana "rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta

Sad91rl: en haluis et paperi t räppäis eri tavalla, must toi kyl toimii

Joona: joo, en mäkää itkin kyl paperin keikalla mut ihmetyttää vaa, ku ei oo niinku sellast että olis joku positiivinen voima ja joku mitä kohti menee

Sad91rl: omg kato steven universe cartoon network sarja parasta!!

Joona: *googlaa*

Kiinnostavinta antia teoksessa olivat Joonan ja hänen isänsä käymät keskustelut, joissa yhteisymmärrystä ei tahdo löytyä varsin erilaisten perspektiivien takia. Myös sukupuolten välistä valta-asetelmaa puretaan raivokkaasti silpuksi asti. Kielipelit ja näkökulmien erot tuntuvat asettuvan aidon kohtaamisen tielle, mutta toisaalta, mikä on aitoa kohtaamista?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen ylitsevuotavuus otti välillä koville. Tunnistan hahmoista myös itseni ja pohdinnan nykymaailman tilasta. Kun mustavalkoisuuden tilalla on enää harmaita sävyjä eikä "pojat saa olla poikia ja tytöt tyttöjä", asioiden jäsentelemisestä ja oman paikkansa löytämisestä tulee olennainen osa elämää. 

Suosittelen kirjaa tässä hetkessä eläville ironian ystäville. 

Ps. Savonlinnan ja Joensuun seudun murteet ovat teoksessa mukana, tosin tarkkakorvainen lukija huomaa muutamia huteja. Vuan eepähän tuo haetanno mittään!

Ottessa Moshfegh - Eileen

Tunnelma kirjan jälkeen: Luminen, kylmä, sininen maisema. Korppi vilahtaa, pakkanen tuntuu sormien nivelissä ja hengitys huurtaa ripset. Lumi harmaantuu, tyhjä viinapullo pyörii esiin, mutta pääset karkuun.

No mutta! Harvoin luen mitään jännitystä tai dekkareita, mutta Eileen olikin jotain erilaista tummaa. Kyseessä on Ottessa Moshfeghin debyyttiromaani, joka on vuoden 2016 Booker Prizen shortlistillä - eikä syyttä. Jo kirjan kansi houkutteli minua tarttumaan siihen, koska rakastan talvea <3 Ja teoksessa olikin aivan ihanaa talven kuvausta!

Eileen on kertomus 24-vuotiaasta nuoresta naisesta, joka asuu alkoholisti-isänsä kanssa ja käy töissä nuorisovankilassa. Hän inhoaa elämäänsä, joka kuluu isää passaten, ryypäten ja laksatiiveja käyttäen. Hän haaveilee suurista teoista, mutta on liian kiltti ja siveä niitä toteuttaakseen. Eräänä päivänä vankilaan saapuu töihin ihastuttava Rebecca, joka lumoaa Eileenin ja yhdessä he päätyvät tekemään jotain peruuttamattoman tylyä. Koko tarinan kertoo Eileen itse vuosikymmeniä myöhemmin, jälkiviisaiden ja selittävien kommenttien kera.

Nuori nainen, joka ryyppää, yrjöää, paskoo, ei viitsi käydä suihkussa, ihastuu, passaa, suojelee siveyttään ja pelkää olevansa yksin koko maailmassa. Olipa virkistävää lukea tällaisesta henkilöstä, joka ei ole hyvä tai paha, vaan ennemminkin välillä ällöttävä, välillä todella kiltti ja kaiken aikaa täysin inhimillinen. Teos onkin nimetty oivaltavasti juuri päähenkilön mukaan, sillä hän on kaiken keskipisteessä.

Teos kaappasi mukaansa heti alusta alkaen, vaikka alussa pohtiikin välillä, milloin alkaa todella tapahtua. Rebecan astuessa kuvaan jännitys alkaa kasvaa ja kirjan loppuosassa trillerin varjo syvenee. Muutamassa kohdassa kuikuilin pari sivua eteenpäin, koska en malttanut odottaa jännittäviä käänteitä...Etenkin loppua kohden myöhempien aikojen Eileenin kertomusta alkaa myös epäilemään, sillä muutamasta kohdasta käy selvästi ilmi, miten hän on tietoisesti jättänyt kertomatta asioita. Miksi Rebecca tuli kylään? Mikä oli mielikuvitusta ja mikä ei? Lukijalle jää paljon pohdittavaa viimeisen sivun jälkeen.

Teos on myös kiinnostava kuvaus syrjäytymisestä. Siivoton koti, homeista ruokaa, epäsopivia vaatteita, hajonnut auto, jatkuva määrä ilkeitä kommentteja. Usein tuli mietittyä, miten itse toimisin tällaisessa tilanteessa? Jaksaisinko olla kiinnostunut likaisista ikkunoista, jos voimat menisivät arjen läpi rämpimiseen ja epävarman itsen pohtimiseen? Toisaalta teoksessa ei tarvota jatkuvasti synkkyyden poluilla, vaan mustan huumorin pilkahdukset ovat nautinnollista luettavaa.

Suosittelen kirjaa erilaista trillerikokemusta kaipaaville sekä oikeastaan kaikille, jotka haluavat tutustua mahtavan rehelliseen, oman elämänsä sankariin, Eileeniin!

Riikka Pulkkinen - Paras mahdollinen maailma

Tunnelma kirjan jälkeen: Kävelen värikylläisessä metsässä, jossa kaikki on kaunista ja yksisarviset laiduntavat. Muutama käärme kiipeilee puissa, mutta muuten kaikki on jopa teennäisen täydellistä. Hippusen tylsistyttää, vaikka värit ovat ihania.

Paras mahdollinen maailma on Riikka Pulkkisen viides romaani ja se jatkaa kirjailijan ensimmäisten romaanien tapaan perheiden ja henkilöiden salaisuuksien käsittelyä kauniilla tavalla. Aina löytyy asioita, joista ei voi puhua. Pidin nuorempana paljon Pulkkisen Raja- ja Totta-romaaneista, mutta Vieras jäi minulle täysin käsittämättömäksi.

Teos kertoo Aureliasta, nuoresta näyttelijälahjakkuudesta, ja välillä puheenvuoron saa Aurelian äiti. Aurelia on juuri valittu suuren näytelmän pääosaan, mutta jokin ei ole kohdallaan. Vähitellen selviää, että jokin suuri salaisuus kätkeytyy Aurelian lapsuuteen ja kaiken keskellä hän aistii yliluonnollisia olioita ympärillään. Samaan aikaan hänen isänsä on sairaalassa ja hänen äitinsä yrittää saada hänet kiinni kertoakseen jostain tärkeästä asiasta. Mikä on salaisuus ja miten kaikkeen liittyy Berliini? 

Luin kirjan päivässä. Juoni oli suhteellisen mukaansatempaava ja kieli kuvailevan kaunista ja tuttua Pulkkisen aiemmista romaaneista. Kaikista eniten nautin sään kuvauksista, violeteista taivaista ja pakkasista, kirkkaista aamuista. Ehkä samalla kieli on myös teoksen heikkous, sillä kaikki tuntui peittyvän kauniin terminologian ja lauserakenteiden alle. Vihaiset kohtaukset eivät tuntuneet oikeasti vihaisilta, surulliset kohtaukset eivät itkettäneet. 

Teoksen ykkösteemaksi nousee mielestäni perheiden sisäinen dynamiikka, joka vertautuu muureihin. Henkilöhahmot kamppailevat erilaisten sukupuolisten, yhteiskunnallisten ja sukupolvisten rajojen kanssa. Aurelia pohtii itseään ja omaa olemassaoloaan niin paljon, että se alkaa jo ärsyttää. Olisin halunnut tykätä tästä teoksesta enemmän kuin lopulta tykkäsin. Ihastuin tarkkanäköiseen kuvaukseen (esim. Aurelia poikana), mutta menetin hermoni eksistentiaalisiin pohdintoihin.

Suosittelen kirjaa kauniista kielestä pitäville ihmissuhderomaanien ystäville. Helsinkiläisille kadunnimibongareille ja Fazerin kahvilassa kävijöille.

Viet Thanh Nguyen - The Sympathizer

Tunnelma kirjan jälkeen: Voimakas ja hieno kokemus, vaikea pukea sanoiksi. Miltä tuntuu olla aina vain puolikas eikä missään kokonainen? Mieli kipristelee yhä upeiden lauseiden ympärillä.

The Sympathizer on Viet Thanh Nguyenin esikoisromaani, joka voitti Pulitzer-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016. Luen harvoin sotaan liittyviä romaaneja, mutta tartuin tähän teokseen sen kiinnostavan esittelyn vuoksi; tarina ei ole amerikkalaisesta näkökulmasta kerrottu pelkästään Vietnamin sotaa käsittelevä kirja, vaan jotain paljon kompleksisempaa.

Teoksen minäkertoja on Vietnamissa syntynyt, mutta Yhdysvalloissa opiskellut Captain, joka toimii kommunistien vakoojana Etelä-Vietnamin sotajoukkojen keskellä. Hän pakenee Yhdysvaltoihin ja yrittää aloittaa uuden elämän muiden paenneiden kanssa. Erilaisten tilanteiden jälkeen hän löytää itsensä jälleen Vietnamista, mutta tällä kertaa kommunistien sotaleiriltä.

Ensiksi on pakko sanoa, että teoksen kieli on jotain aivan upeaa <3 Kielikuvat ja niistä syntyvä pistävä ironia ja kritiikki maalaavat tylyä kuvaa ulkopuolisuudesta, mutta myös saavat nauramaan karuissa kohtauksissa: "Even when starving, I had to force the manioc down my gullet, where it cemented itself against the walls of my stomach, laughing at my attempts to digest it. Subsisting on a diet of manioc not only was culinary unpleasant, it was also no fun from a gastroenterological perspective, resulting in either a painfully solid brick or its highly explosive liquid opponent" (sivu 305). Todella ilmaisuvoimainen teksti oli samalla aika hidasta luettavaa.

Päähenkilö törmää jatkuvasti omaan dualistisuuteensa; hän ei ole puhdas vietnamilainen, koska hänen isänsä on amerikkalainen katolinen pappi. Hän ei ole puhdas amerikkalainen, koska hän näyttää erilaiselta. Hän esittää etelävietnamilaista sotilasta, vaikka onkin pohjoisen vakooja. Häneltä kuitenkin vaaditaan jatkuvasti yhden oikean puolen valitsemista. Tämä on mielestäni teoksen tärkein ja kiinnostavin teema. Kuinka valita kahdesta erilaisesta, mutta yhtä oikeasta?

Sotakohtauksia kirjassa ei ole kovin paljoa, joten tätä ei voi pitää pelkkänä sotaromaanina. Ennemmin teos on kertomus idästä ja lännestä, näkyvästä ja näkymättömästä, sekä ulkopuolisuudesta. Ihana ironia korostaa absurdeja kohtauksia ja lopulta kaikenlaiset ideologiat näyttäytyvät tyhjinä kuorina. 

Suosittelen teosta tarkkasilmäisestä yhteiskuntakriittisyydestä pitäville sekä kaikille, jotka nauttivat ironiasta sekä monimutkaisten teemojen pohtimisesta.

Min Jin Lee - Free Food for Millionaires

Tunnelma kirjan jälkeen: Olen uinut saippuassa, joka puolella kuplii, mutta tiedän, että pääsen pian pois kylvystä.

Free Food for Millionaires on koreanamerikkalaisen Min Jin Leen vuonna 2007 julkaistu esikoisromaani. Teoksessa keskitytään kuvaamaan Koreasta Amerikkaan saapunutta Hanin perhettä sekä heidän lähipiiriään. Teoksen päähenkilö on Hanin perheen tytär, Casey Han, joka pyrkii elämässään eteenpäin vanhoillisen perheen, pettävän poikaystävän sekä hankalien työkuvioiden seassa. Sukupolvien välinen kuilu ja kulttuurien erot ovat teoksen pääteemoja.

Hankin kirjan esittelytekstin perusteella enkä osannut odottaa saippuamaista viihdekirjallisuutta. Teos keskittyy henkilöiden välisiin ihmissuhteisiin, joita puidaan milloin kenenkin kanssa. Häitä, raskauksia, keskenmeno, pettämisiä, seksisuhteita, raiskaus, pahoinpitely ja sukupuolitauti; kaikki parisuhteiden huiput ja karikot löytyvät tästä teoksesta. Välillä tuntui, kuin olisin katsonut telkkarista Kauniita ja rohkeita. Oman ripauksensa teokseen toi kuitenkin korealaisen ja amerikkalaisen kulttuurin vastakkainasettelu, mikä oli ehkä teoksen kiinnostavinta antia. Esimerkiksi vanhempien syvä uskonnollisuus näyttäytyy toisaalta yhteisöllisenä voimavarana mutta toisaalta raskaana taakkana nuorempien sukupolvien mielessä.

Kirja vilisi kalliita merkkivaatteita ja -huonekaluja, joita en tunnistanut ollenkaan. "She sipped her whiskey slowly and opened a book about Diego Rivera resting on the Giacometti coffee table" on hyvin teosta kuvaava lause. 

Meinasin jättää kirjan kesken, koska en ollut kiinnostunut teoksessa esitetyistä parisuhdeongelmista enkä teoksen henkilöistä. Päätin kuitenkin jatkaa ja onneksi jatkoin! Mitään suurta valaistumista en teosta lukiessani saanut, mutta toisaalta teksti oli helppolukuista ja sopivaa luettavaa juuri ennen nukkumaanmenoa. Erinomaista kirjaa ei malttaisi jättää illalla kesken, tämän teoksen kohdalla ei ollut sitä ongelmaa :) Mitkään romaanin asiat eivät myöskään jääneet mietityttämään pidemmäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa parisuhdedraamoista ja muodista pitäville, jotka tykkäävät myös hetkittäisistä tummista sävyistä teoksessa.

Gene Wolfe - Liktorin miekka ja Autarkin linnoitus (Uuden auringon kirjat 3 ja 4)

Tunnelma kirjojen jälkeen: Ihanaa, sarja loppui! Voin palauttaa kirjat huomenna kirjastoon! 

No niin. Nämä osat ovat olleet yksi syy lukuahdistukseen lähiaikoina. Kun on tipahtanut tarinan kyydistä, eikä enää jaksa eikä edes kiinnosta yrittää pysyä mukana. Luin jostain, että sarjaa on nimitetty scifin Joycen Odysseukseksi ja muistelen, että kyseinen kirja jäi turhan yksityiskohtaisen kuvauksensa ja tylsyydensä takia minulta kesken kirjallisuuden klassikkokurssilla...

Severian jatkaa matkaansa, joutuu erilaisiin tilanteisiin ja sotiin ja lopulta hänestä tulee uusi autarkki. Matka ei vain oikein kiinnosta ja koko ajan odottaa, milloin jotakin selviää tai Severian lopettaa naisista jauhamisensa.

Kuten näin: "Naisten asennoista näki, että heidän reitensä olivat täydet kuin lypsylehmien utareet ja pyöreät kuin puiden rungot." (facepalm)

Kirja on todella täynnä erilaisia viittauksia ja niitä tutkimalla tarinasta voisi varmasti saada enemmän irti. Mutta ongelma on se, että ei vaan kiinnosta. Scifielementtejä tulee kirjaan enemmän esimerkiksi aseiden ja avaruusalusten muodossa ja esimerkiksi ascialaisten mielenkiintoinen kulttuuri, jossa henkilöt puhuvat todella omituisin vertauskuvin, olisi ansainnut enemmän käsittelyä. Sen sijaan Severian jaarittelee loputtomasti itsestään.

Lukisin ennemmin koko Ursula K. Le Guinin tuotannon kymmeneen kertaan kuin tämän sarjan uudestaan.

Suosittelen kirjaa henkilöille, jotka eivät anna helposti periksi ja jotka jaksavat kaivaa salattuja merkityksiä kirjojen sisältä.

Ja sitten kohti uusia kirjaseikkailuja <3

Helen Oyeyemi - What is not yours is not yours

Tunnelma kirjan jälkeen: Puutarha täynnä kaikkea sekavaa. Luulet näkeväsi varpusen, se onkin undulaatti. Kaikki on uutta, kirkasta ja rehevää, mutta et vain pysy ihan perässä, vaikka välillä niin luulet.

Helen Oyeyemi on brittiläinen kirjailija, jonka teoksissa sekoittuvat erilaiset myytit ja maagiset elementit. What is not yours is not yours on hänen ensimmäinen novellikokoelmansa ja romaanien lisäksi hän on kirjoittanut myös näytelmiä.

Novelleissa tapaamme erilaisia hahmoja, jotka tavalla tai toisella tuntuvat tavoittelevan jotain asiaa, joka ei heille oikeastaan kuulu. Hylätty lapsi etsii kaulassaan olevaan avaimeen sopivaa lukkoa. Novellin päähenkilö kiinnostuu työkaverinsa lukitusta päiväkirjasta. Vanha punahilkka lupaa sudelle nuorta lihaa. Usein novellin jujuna on jokin maaginen elementti, esimerkiksi puhuva nukke tai ihmismäinen ankka.

Luin kirjaa monta päivää ja jouduin usein palaamaan edellisiin tarinoihin. Kirja tuntui olevan todellinen puutarha, jonka ideat olivat huimaavia ja kiinnostavia, mutta joka oli ahdettu liian täyteen hahmoja ja kaikki oli tukahduttavan runsasta. Kokonaisuudesta erottuivat selkeimmin parhaiten koossa pysyvät myyttiset tarinat prinsessasta sekä punahilkasta. Voi tietysti olla, että englanninkielen taitoni ei vain pysynyt kirjan mukana ja koin siksi hyökyaaltomaisen fiiliksen.

Jos jokaisen novellin jälkeen pysähtyisi pohtimaan pidemmäksi aikaa siinä käsiteltyjä teemoja, teoksesta voisi saada enemmän irti. Pikajunalukemiseen tämä kirja ei kuitenkaan sovi.

Suosittelen maagisen realismin ystäville sekä keskittymiskykyisiin hetkiin.

Krys Lee - How I became a North Korean

Tunnelma kirjan jälkeen: Tyhjä. Jäin miettimään rajaa, jonka kumpikaan puoli ei ole hyvä.

Amerikankorealainen Krys Lee on kirjoittanut ennen tätä teosta novellikokoelman Drifting House, joka käsittelee korealaisuuden ja amerikkalaisuuden teemoja varsin viiltävästi. Pidin siitä todella paljon ja siksi otin tämän kirjan lukuvuoroon heti sen saavuttua.

Teoksessa kerrotaan kolmen henkilön tarina, jonka tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Korean ja Kiinan rajalle. Danny, Yongju ja Jangmi pakenevat kukin Kiinaan eri syistä ja sen sijaan, että he pääsisivät loikkaamaan turvalliseen maahan, kaikki kolme jäävät väkivaltaiseen limboon rajan tuntumaan.

Millaista on paeta diktaattorin hallitsemasta maasta ja huomata rajan ylitettyään, että hyväksikäyttö ei ole diktaattorien yksinoikeus? Teoksessa käsitellään rajan todellisuutta alleviivaamatta ja toteavasti, kuin kylmä käsi nipistäisi poskesta koko ajan vähän kovempaa. Uutisissa Pohjois-Koreaa pidetään pahimpana roistovaltiona ja ihmetellään, miksi useampi ei pakene maasta, mutta entä jos rajan takana ei ole odotettavissa mitään parempaa?

Krys Lee nostaa teoksessaan esiin myös kristinuskon pelastusideologiaa. Teoksessa kirkot näyttäytyvät pohjoiskorealaisten ainoina turvapaikkoina, mutta turvaa annetaan pakkokäännytyksen sivutuotteena. Pääasia tuntuu olevan sielujen, ei apua etsivien ihmisten pelastaminen.

Vaikka teoksessa oli muutama epäuskottava juonenkäänne (esim. Dannyn karkaaminen), kokonaisuus oli eheä ja kertomus vei mukanaan. Loppu oli hieman töksähtävä, mutta jätti mielen pohtimaan, onko menneisyydestä mahdollista vapautua.

Suosittelen kirjaa nyt muodissa olevien pohjoiskorealaisten loikkareiden tarinoiden vastapainoksi. Tumen-joen yli pääseminen ei takaa kaikille kirjan kirjoitussopimusta.

Charlotte Wood - The Natural Way of Things

Tunnelma kirjan jälkeen: Huh. Niin paljon tarttumakohtia. Naiseuden ydin? Mitä on ystävyys? Merkkituotteiden voima? Hyytävä olo, kuin heräisi puuduttavasta painajaisesta.

Charlotte Wood on australialainen viisi romaania kirjoittanut kirjailija. Tämä uusin romaani voitti Stella-palkinnon, joka jaetaan vuosittain parhaalle australialaisen naiskirjailijan kirjoittamalle teokselle.

Kaksi nuorta naista herää lukkojen taakse teljettynä. Mitä on tapahtunut? Pian he kohtaavat kaltaisiaan ja niin alkaa sähköaidan ympäröimä pakkotyöleiri Australian paahtavan kuumuuden alla. Pääsevätkö naiset koskaan pois vankilasta? Kuka heidät sinne lähetti ja miksi? Teos vastaa joihinkin kysymyksiin, mutta jättää osan täysin avoimiksi.

Vaikka sain kirjan luettua eilen, mietin kirjan teemoja paljon vielä tänään. Onko nuorten naisten työleiri vankila vai ovatko naiset samalla tavalla vankeina myös nyky-yhteiskunnan kauneus- ja moraalikäsityksissä median armoilla? Kun keho on täysin ruokottomassa kunnossa, onko säärikarvojen nyppiminen keino pysyä järjissään vai tiukassa istuva jäänne sallitun naiseuden säilyttämisestä? Teoksen pääteemoja ovatkin oikeastaan tyttöys ja sen salattu raivo, miesten ja roskamedian valta-asema sekä kaikenlainen eläimellisyys ja kehollisuus. Kun ruoka loppuu, yksi naisista käy metsälle. Kun mies vaatii seksuaalisia palveluja, yksi naisista on vapaaehtoinen etuoikeuksien toivossa. Lopulta erilaiset selviämisstrategiat vaativat veronsa.

Teos on karu ja synkkä dystopia, mutta se pakottaa ajattelemaan, aivan kuten Margaret Atwoodin The Handmaid's Tale (Orjattaresi), jossa käsitellään samoja teemoja. Ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaita lukukokemuksia!

Suosittelen henkilöille, jotka haluavat pohdittavaa pitkäksi aikaa ja jotka kestävät julmuutta ja avoimeksi jääviä asioita.

Gene Wolfe - Sovinnontekijän kynsi (Uuden auringon kirja 2)

Tunnelma kirjan jälkeen: Milloin Severian pääsee perille? Mahtavat rinnat, hoikat sääret, vahvat reidet.

Gene Wolfe on pitkän linjan fantasia- ja scifikirjailija, jonka 1980-luvulla julkaisema Uuden auringon kirja -sarja on saatavilla viimeinkin suomeksi (uusin osa Autarkin linnoitus ilmestyi tänä vuonna). En ollut kuullut kirjailijasta koskaan aikaisemmin ja sain tietää sarjasta pari viikkoa sitten, kun kirjastokollegani vinkkasi tämän sarjan uutuusvinkkauksessaan.

Teoksessa Severian jatkaa matkaansa kohti Traakiaa toimiakseen siellä pyövelinä. Matkan varrelle sattuu kuitenkin taas kaikenlaista ja Severian ihastuu, joutuu vankilaan, käy maalauksissa, tapaa isoja olentoja ja käyttää "huumeita".

Ensimmäiseen osaan verrattuna tässä toisessa osassa oli enemmän scifielementtejä ja siitä tykkäsin. Välillä tipahdin kertomuksen kyydistä, sillä sen sisään oli laitettu oli vanhoja taruja ja näytelmäkirjoituksia ja en aina muistanut, kuka henkilö teki mitäkin ensimmäisessä osassa. Pääosin juonen kulku oli kuitenkin sujuvaa ja lennokasta.

Mutta sitten. "Vapautin hänen rintansa, jotka kumpikin olivat miltei hänen päänsä kokoisia, ja hänen leveät reitensä, joiden välissä tuntui olevan vasta kuoriutunut kananpoika". Enpä ole koskaan ennen kuullut naisen sukupuolielimiä kuvatun sanoilla VASTA KUORIUTUNUT KANANPOIKA. Myös "miehuuden vuodatus" (eli seksi) oli minulle uusi termi. Tällaiset kohdat vievät lukuintoa väärään suuntaan, mutta toisaalta niistä saa aikaan mahtavia keskusteluja...

Suosittelen kirjaa edelleen fantasiasta ja scifistä kiinnostuneille, jotka ovat seikkailujen ohessa valmiita kohtaamaan kökköjä nais-, rakkaus-, halu- ja intohimopohdintoja.

Minna Eväsoja - Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani.

Tunnelma kirjan jälkeen: Olisinpa taas Japanin onseneissa, tulivuorten juurella, junissa, kirsikankukissa, juoma-automaattien lumoissa ♡ Todella vahva matkakaipuu. Muistoja omilta matkoilta ryöpsähtelee mieleen.

Minna Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja viettänyt paljon aikaa Japanissa erilaisiin opintoihinsa liittyen. Teos on ilmeisesti hänen ensimmäisensä, ainakin tieteellisten julkaisujen ulkopuolelta.

Melkein geisha on rönsyilevä kuvaus erilaisista Minnan kokemista sattumuksista Japanissa. Teos käsittelee erilaisia ennakkoluuloja, omituisia japanilaisia tapoja sekä oikeasti aivan pähkähulluja tapahtumia kulttuureiden ja ihmisten törmätessä. Jo lukujen nimet kuten Postimerkki, Järjestetty avioliitto ja Tohvelit herättävät mielenkiinnon ja huumoripitoiset tekstit saavat naurahtelemaan mukana, vaikka yliopisto- ja teemaailma tuntuvatkin keskittyvän pelkkiin pikkutarkkoihin muotosääntöihin sisällön kustannuksella.

Kokonaisuus on kuitenkin hieman rikkonainen ja päivä kirjan lukemisen jälkeen teoksesta muistaa vain muutaman yksityiskohdan. Itse Japanissa hetkisen asuneena voin allekirjoittaa monet Minnankin kokemat kummallisuudet, mutta tavallisessa arkielämässä tuskin joutuu esimerkiksi opettelemaan liukuoven avaamista täydellisellä tavalla. Vaikka Japanissa sääntöjä on paljon, kaikkea ei todellakaan tarvitse osata ja opetella tavallisessa arjessa pärjätäkseen tai maassa vieraillakseen.

Mikä on kulttuuria, mikä tapoja ja mikä henkilön persoonallisuutta?

Kirja on hauska lukaistava Japanin ystäville ja mielenkiintoinen kurkistus yliopisto- ja teemaailman vanhanaikaisuuteen ja armottomiin sääntöviidakoihin heille, joiden mielestä Suomessa on vanhanaikaista.

PS. Kukaan ei Japanissa pyytänyt minua esittelemään rintojani.

Aili Somersalo - Mestaritontun seikkailut

Tunnelma kirjan jälkeen: Virvatulet ja ulpukka! Ihana vanha suomalainen kaikenlaisia perinteitä yhdistävä satu. Tekisi mieli lähteä seikkailemaan :)

Auli Somersalon teos on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1919 eli sillä on ikää lähes 100 vuotta. Teoksesta on otettu monta uusintapainosta, joista jokin löytyy varmasti lähikirjastosta.

Muistan lapsuudesta sadun, jossa on suo, virvatulia, Kyöpelinvuori ja itkevä kivi. Lyhyen googlaamisen jälkeen sain selville, että kyse on Mestaritontun seikkailuista. Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, kuka on satua minulle lukenut ja missä, mutta jotenkin sen pääkohdat olivat syöpyneet todella vahvasti mieleen.

Teoksessa Mestaritonttu lähtee seikkailemaan, kun hän saa tarpeekseen Satumaasta. Noita Sammaleinen lyöttäytyy hänen seuraansa ja vie tontun kotiinsa Suosaarelle. Sammaleisen metkut alkavat vähitellen paljastua ja ne saavat tontun ryhtymään ihanan immen pelastustehtäviin. Tarinan edetessä myös toinen kuninkaantytär tarvitsee pelastajaa. Lopussa vietetään häitä.

Vaikka tarina kulkeekin perinteisissä uomissa (kuninkaanpojat pelastavat kuninkaantyttäriä, vastassa on lohikäärmeitä), asioiden kuvailut ovat aivan ihania ja suomalainen kansanperinne näkyy esimerkiksi nimistössä ja luonnon kuvailussa. Pilvenhattaralla matkustaminen ja ulpukan muuttuminen taikalippaaksi, samoin kuin auringon viimeisen säteen suuteleman kaislan lähettäminen viestiksi merelle ovat esimerkkejä luonnon merkityksestä tarinassa. Luulen, että erittäin hieno kuvaus on syy siihen, että tarina on jäänyt niin elävästi muistiini. Satu yhdistää varmasti monia sukupolvia!

Tämä kirja sopii kaikille seikkailuista ja luonnosta pitäville <3

Gene Wolfe - Kiduttajan varjo (Uuden auringon kirja 1)

Tunnelma kirjan jälkeen: Olisipa toinen osa mökillä mukana! Oli kyllä Asimovin tapaan huonot, yhden roolin naishahmot. Mukaansatempaavuus oli huippuluokkaa, fantasia-aineksia enemmän kuin scifiä. Haluaisin koskettaa sysiviittaa.

Gene Wolfe on pitkän linjan fantasia- ja scifikirjailija, jonka 1980-luvulla julkaisema Uuden auringon kirja -sarja on saatavilla viimeinkin suomeksi (uusin osa Autarkin linnoitus ilmestyi tänä vuonna). En ollut kuullut kirjailijasta koskaan aikaisemmin ja sain tietää sarjasta pari viikkoa sitten, kun kirjastokollegani vinkkasi tämän sarjan uutuusvinkkauksessaan.

Kirja perustuu sen päähenkilön Severianin muistoihin ja kertomuksiin. Muistot alkavat siitä, kun Severian toimii kiduttajan oppipoikana. Severian rakastuu kuitenkin uhriinsa killan sääntöjen vastaisesti ja hänet karkotetaan killasta pyöveliksi kaukana olevaan kaupunkiin. Matkallaan hän kohtaa erilaisia hahmoja ja joutuu seikkailusta toiseen. Lisäksi hän tuntuu ihastuvan jokaiseen vastaantulevaan naiseen. Vaikka teos on aika pitkälti keskiaikafantasiaa, se sijoittuu ihmiskunnan tulevaisuuteen ja mukana on myös scifielementtejä. Matka jatkuu kirjasarjan seuraavassa osassa nimeltä Sovinnontekijän kynsi.

Kirjan suomennos on todella hyvä. Vaikka teoksen alku vilisee kaikenlaisia ihmeellisiä termejä eläimille, ruoille, kankaille, ajalle yms, sanojen tunnistamattomuus ei vie keskittymiskykyä pois itse tarinasta. Teoksessa on kaiken aikaa läsnä Severianin kertojanääni, joka kommentoi asioita myöhemmästä perspektiivistä. Missä Severian kertoo tarinaansa ja kenelle? Siitä saadaan vain muutama vihjaus. Jännite säilyy ainakin ensimmäisen osan ajan.

Eniten kirjassa ärsytti naishahmojen ankeus. Naishahmot olivat joko madonnamaisia kaunottaria tai epäluotettavia kaunottaria. "Vyötärön yläpuolella hänen kermanvalkea muhkeutensa oli niin suurta, että hänen selkärankansa täytyi tasapainon säilymiseksi kaartua takakenoon" on vain yksi esimerkki. Myötähäpeää aiheuttivat myös Severianin pohdinnat rakkaudesta. Toisaalta naishahmot eivät eroa millään lailla esimerkiksi Isaac Asimovin scifin naishahmoista eli kyseessä lienee 1900-luvun alkupuolella syntyneiden scifimiesten tauti.

Kirja sopii fantasiaa ja scifiä lukeville, jotka pystyvät ummistamaan silmänsä ilmeisesti romanttisiksi tarkoitettujen kökköyksien ajaksi.

Anne Enright - The Green Road

Tunnelma kirjan jälkeen: Voiko ihminen muuttua vanhana täysin? Ennalta-arvattavuutta oli juonessa. Kivaa henkilökuvausta. Irlannin vihreys ja kalliot ja paikannimet ♡ Toivottavasti osaan näyttää välittämistäni muuten kuin äksyilemällä.

Anne Enrightilta on ilmestynyt lukuisia romaaneja, joista muutama on suomennettukin. Mökin huonon netin takia en pääse etsimään tarkempia tietoja :) Hän on myös voittanut Man Booker -palkinnon ja The Green Road oli ehdokkaana Baileys Women's Prize for Fiction shortlistillä tänä vuonna.

Kirja kertoo Rosaleen- nimisestä perheenäidistä sekä tämän neljästä aikuisesta lapsesta. Kirjassa seurataan jokaista perheenjäsentä heidän elämänsä käännekohdissa ja lopuksi päästään seuraamaan heidän yhteistä jouluillallistaan. Kerronta ja ihmisten kuvaus on rikasta, ihmiskohtalot tavalla tai toisella rikkonaisia ja ainakin aluksi kaikkeen näyttää löytyvän yksi syypää.

En meinannut päästä kirjan mukaan alussa ja minun piti palata takaisin useamman kerran, kun en muistanut esiteltyjä hahmoja ja yksityiskohtia. Alun hankaluuksien jälkeen kirja lähti kuitenkin rullaamaan eteenpäin ja sitä oli ilo lukea. Vaikka välillä tapahtumat olivat turhankin dramaattisia eikä yhdelläkään henkilöllä mennyt kirjassa hyvin, henkilöiden kamppailuihin ja ihmisyyteen oli helppo samaistua. Loppuratkaisu antoi pohtimisen aihetta; voiko ihminen vapautua menneisyyden taakasta ja aloittaa uuden, hymyilevän elämän?

Jäin pohtimaan erityisesti vanhan äidin tapaa piikitellä ja äksyillä lapsilleen. Tuli mieleen oma ukkini, joka oli samanlainen ärähtelijä, vaikka selkeästi välitti jokaisesta perheenjäsenestään. Jos ei osaa käsitellä omia tunteitaan ja toiveitaan, usein seurauksena lienee kyvyttömyys olla iloinen ja ilmaista välittämistään. Kirja kuvaa tätä mielestäni hyvin.

Miinuksena pidän teoksen ennalta-arvattavuutta, etenkin joulun tapahtumia.

Suosittelen kirjaa kaikille dysfunktionaalisista perhetarinoista pitäville :) Kirja vilisee myös erilaisia merkityksiä, joten kirjauppoutuja löytää teoksesta paljon.

Antti Ritvanen - Miten muistat minut

Tunnelma kirjan jälkeen: Mitä on rakkaus? Ylitsevuotavat ihmiset, teinituska. Sitä jää pohtimaan alkoholismia, taiteilijuutta, erilaisia perheitä sekä rajattomia ihmisiä. Vähän ällöttää ja sääliksi käy.

Miten muistat minut on Antti Ritvasen esikoisromaani. Takakannessa kuvaillaan näin: "Hauska ja haikea esikoisromaani äidistä, joka antaa taiteelleen kaiken, ja pojasta, joka antaa kaiken anteeksi."

Teos kertoo tarinan Marjatasta, luovan tuskan kanssa kamppailevasta kirjailijaäidistä, joka vuodattaa omat kokemuksensa teoksiinsa fiktion viittaan puettuna. Toinen päähenkilö on Marjatan poika Jesse, joka pyrkii elämään omaa elämäänsä kuuluisan äitinsä näkymättömissä lonkeroissa. Molempia kuullaan teoksen kertojina vuosikymmenten vaihtuessa. En varmasti paljasta liikoja, jos kerron, että suhde on hieman häiriintynyt. Mukana menossa on myös aviopuolisoja, rakastajia, ystäviä, fiktiivisiä hahmoja sekä lapsi, joihin kaikkiin kahden päähenkilön kiemurainen suhde vaikuttaa.

Luin kirjan reilut 460 sivua muutamassa päivässä. Teoksen kieli liikkuu eteenpäin ja vie mukanaan, samalla kun katastrofit seuraavat sutjakkaasti toisiaan. Takakannen sana "hauska" kuvastaa teosta siinä tapauksessa, että lukija pitää mustasta huumorista. Olen aina tykännyt jollain tavalla häiriintyneistä (disturbed) kirjoista ja tämä ei ollut poikkeus. Loppua kohti tilanteiden superhuipennukset alkoivat vähän puuduttaa, mutta kun viimeinen sivu koittaa, kaikki tuntuu kokonaiselta.

Kun suhde on kuin kuminauha; kietoo tiukasti yhteen, joustaa, räpsäisee sitten irrottajaa käsille, mutta ei koskaan päästä irti.

Suosittelen teosta niille, jotka haluavat sukeltaa keski-ikäisten rappiotaiteilijoiden nahkoihin ja niille, jotka haluavat lukea lapsuuden kokemuksen vaikutuksista henkilön myöhempään elämään.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Tunnelma kirjan jälkeen: Hämmentynyt. Ihaileva. Jokainen meistä on epäluotettava kertoja.

Ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin kirja voitti Ruotsin August-palkinnon viime vuonna (vastaa Suomen Finlandia-palkintoa) ja teoksella on yhä pitkät varausjonot kirjastoissa. Kollegalle kiitos, että sain kirjan luettavaksi vielä hänen laina-aikanaan!

Kirjan päähenkilö Samuel kuolee auto-onnettomuudessa. Omat versionsa Samuelin elämästä kertovat minäkertojana toimivalle kirjailijalle hänen ystävänsä Vandad, entinen tyttöystävänsä Laide sekä muutama muu Samuelin tuntenut henkilö. Syntyy näkökulmien ja muistojen sekamelska, jossa kehenkään ei voi luottaa ja sanomatta jäävät asiat alkavat painaa mieltä.

Kirjan alku ja loppu ovat hämmentäviä. Ensimmäiset sivut joutuu lukemaan ehkä pariin kertaan, mutta kun vauhtiin pääsee, teos todellakin kaappaa mukaansa. Mieleen nousee kysymyksiä ruotsalaisen yhteiskunnan nykytilasta ja maahanmuuttajien asemasta, mutta myös muistin luotettavuudesta ja muistamisesta yleensä. Teoksen loppu hajoaa käsiin kuten dementoituneen mieli. Vaikka en ihan tajunnut loppua, teos jää todellakin mieleen hienona lukukokemuksena.

Lopuksi: Eräs talo on rikkaalle ihmiselle rotisko, köyhälle kartano. Onko kumpikaan oikeassa ja onko oikeaa olemassa?

Roger Dahl: Roger Dahl's Comic Japan. Best of Zero Gravity cartoons from The Japan Times

Tunnelma kirjan jälkeen: Ihan hauskoja sarjisstrippejä kulttuurien välisestä kohtaamisesta. Ikävä juoma-automaatteja. Pienenpieni pettymys.

Tämä kirja sattui vastaani Lontoon Japan Centre -kaupassa (tietysti Lontoossa käydään ennen kaikkea japanilaisessa kaupassa?!?) ja päätin ostaa sen helpoksi matkalukemiseksi. Kirjailija on asunut Japanissa ja piirtänyt sarjakuvaa The Japan Times -lehteen vuodesta 1991 asti.

Sarjakuvan pääosissa ovat amerikkalainen pariskunta Larry ja Lily, jotka asuvat ja seikkailevat Tokiossa japanilaisen kulttuurin uumenissa. Apunaan heillä on paikallinen Koyaman perhe. Hassuja yhteensattumuksia on tietysti luvassa.

Tunnistin monta kommelluskohtaa omalta Japanin ajaltani; jännittävät ruoat, loputon kohteliaisuus, katukissojen öiset konsertit sekä minimalistisen zen-asunnon salaisuus - syvät kaapit. Sarjakuvat osuvat hetkittäin kohdalleen, mutta aika usein tuloksena on myös tunkkaista ennakkoluuloa, kun esimerkiksi office ladyt eivät osaa muuta kuin juoruilla ja japanilaiselle naiselle tärkeintä on aviomiehen varallisuus (ja sen pitäisi olla hauskaa). Lyhyissä stripeissä on kuitenkin se hyvä puoli, että seuraavaan sarjakuvaan pääsee nopeasti ja helposti :)

Suosittelen nopeahkoon selailuun.

Becky Chambers - The Long Way to a Small Angry Planet

Tunnelma kirjan jälkeen: Ihan Firefly-fiilis! Rotujen, tapojen, kulttuurien ja kaiken moninaisuus virkisti kummasti. Pienellä tavalla syvällistä, helppoa, hauskaa.

Teos on Becky Chambersin debyytti, jonka jatko-osa A Closed and Common Orbit on ilmestymässä lokakuussa 2016. Kirja ilmestyi ensin Kickstarter-rahoituksen saaneena omakustanteena, mutta innostuneiden lukijoiden määrä herätti myös kustantajan kiinnostuksen.

Kirjan alussa lähdemme nuoren Rosemary-nimisen ihmisen matkaan, joka pakenee menneisyyttään ja pestautuu avaruusalukselle töihin. Laivan miehistö/naisisto/oliosto on kirjava porukka ihmisiä, sianateja, aandriskeja ja grumeja. Erinäisten seikkailujen jälkeen laivan kapteeni saa tunnelointikeikan Galactic Commons -yhteisön ulkoreunalta ja kohtaaminen pienen, vihaisen planeetan kanssa koettelee kansojen rauhanomaista yhteiseloa.

Tykkäsin niin paljon lukea kirjassa esiteltyjen hahmojen ja kulttuurien moninaisuudesta! Jos sinulla on höyhenpeite, miltä tuntuu sulkasato? Entä jos kulttuurissasi pidetään normaalina monissa eri "rakkausryhmissä" elämistä ja ihmisille yleinen kahden yksilön välinen liitto tuntuu absurdilta? Hauskojen keskustelujen lomassa kirja käsittelee suuria teemoja kuten perhettä, ennakkoluuloja, tekoälyn ja ihmisyyden (oliouden) suhdetta ja yhden kulttuurin oikeutta määritellä asiat omalla tavallaan.

Kirja kyllä tuntui aika ajoin Firefly-sarjan kopiolta ja juoni hyppi lukujen välillä yhdestä palasesta toiseen. Kaikkea ei taustoitettu ihan niin paljon, kuin olisin toivonut. Silti kaikesta tästä huolimatta kirja oli positiivinen yllätys ja juuri sopivaa kesälukemista :)

Ernst Lampén - Savo ja savolaiset

Tunnelma kirjan jälkeen: Lievä ärsytys kirjailijan pätemisestä. Tekee mieli lähteä laivamatkalle Savon vesille.

And then something completely different.

Siivosin kirjastossa varastoa ja erään kasan päältä pilkisti houkutteleva teos nimeltä Savo ja savolaiset, joka toki herätti tällaisen savokarjalaisen mielenkiinnon. Kirja on julkaistu vuonna 1935 ja siinä Ernst Lampén (kannessa myös nimellä Iso-Keisari) kertoilee kaikenlaisia tarinoita Savosta ja savolaisista pilke silmäkulmassa.

Alun luontokuvausten jälkeen kirja pohjautuu oikeastaan suomalaisten heimojen vastakkainasettelulle. Savolaiset ja hämäläiset kuvataan täysin erilaisiksi luonteiksi ja kirjan perusteella hämäläiset ovat kauniita tuppisuita, savolaiset vähän rumempia sutkauttelijoita. Kirja on siis selkeästi oman aikakautensa tuote. Kirjaan kerätyt savolaisten mielenlaadusta kertovat letkautukset ovat välillä hauskoja. Välillä jutut käyvät tylsiksi, kun Ernst alkaa selitellä yksityiskohtia esimerkiksi Savokarjalaisen osuuskunnan suruttomuuden ajanjaksosta vuosina 1884-1890. Myös pientä pätijää on kirjailijassa havaittavissa.

Parasta antia ovat kuvaukset bussi- ja junamatkoista ja tavallisten savolaisten puhheenparresta. Murre viäntelehtii ja kiäntelehtii. Keskustelu savolaiseen tapaan:

"Mies istuutui minun pöytääni ensin lupaa kysyttyään.
- Suapko luvan kysyä, oottako työ kuopiolainen vaiko muukalainen?
- En kumpiakaan. Muualla asun, mutta Kuopioon oon syntynnä.
- Ihanko ihteesä Kuopion kaupuntiin?
- Ihan ihteesä, Halosen talloon Neelmannin puistin kulumauksessa.
- No elähän huolia, sammaan talloonhan sitä minnäi oon syntynnä!"

Kirja on kukkea ja aika väritetty kuva omasta ajankohdastaan ja savolaisuuden ytimestä. 1930-luvun kuvauksena ja matkakirjana kohtalaisen kiinnostava.

Young-Ha Kim: Black Flower


Tunnelma kirjan jälkeen: Jee, loppui vihdoinkin. Pääsen aloittamaan uuden kirjan. Helpotus, ei kaihoisaa.

Olen lukenut aiemminkin Young-Ha Kimin kirjoja ja ne ovat olleet kivaa keskikaartia lukukokemuksina. Black Flower yllätti ankeudellaan ja mietin useasti tarinan edetessä, onko ongelma englanninnoksessa vai myös alkuperäiskielisessä versiossa. Mietin monta kertaa, jätänkö kirjan kesken, mutta kahlasin sen kuitenkin loppuun.

Black Flower kertoo tarinan korealaisista siirtolaisista 1900-luvun alussa. Vuonna 1905, Korean vajotessa hiljalleen Japanin vallan alle, yli 1000 korealaista pakkautuu laivaan ja lähtee Meksikoon parempien aikojen toivossa. Perillä heitä odottaa kuitenkin orjatyö, johon joutuvat alistumaan niin ylhäiset kuin varkaat, miehet ja naiset. Kuinka ihmiset sopeutuvat ja selviävät? Mukaan on pakattu myös aimo annos Meksikon historiaa.

Oli toki kiinnostavaa lukea historian tapahtumista, joista en tiennyt aiemmin mitään. Hyvän lukutunnelman kuitenkin haihdutti kirjan juonen pirstaleisuus ja fiktion ja faktan epäonnistunut yhdistäminen. Juuri kun pääsi mukaan seuraamaan päähenkilöiden koettelemuksia haciendoilla, seuraavassa luvussa tunnelma oli kuin tylsässä koulun historiankirjassa. Lisäksi teoksen lauseet olivat usein lyhyitä ja toteavia ja päähenkilöiden elämä ei oikein tuntunut millään tasolla läheiseltä.

Tunnelmalukijalle kirja ei sovi, mutta historiasta kiinnostunut saattaa löytää kirjasta kiinnostavia elementtejä.

Emma Cline - The Girls

Tunnelma kirjan jälkeen: Asioihin on vaikeaa tarttua. Unenomainen utu leijuu hetken aikaa kaiken yllä, auringonpolttamat hiukset ja likaiset vaatteet, suitsukkeentuoksu ja jokin uhkaava pyrkivät pysymään mielessä.

The Girls on kalifornialaisen Emma Clinen debyyttiromaani. Kirja oli esillä Lontoon Waterstones-kirjakaupassa useammalla esittelypöydällä ja jokin siinä vetosi minuun niin paljon, että kannoin sen mukanani Suomeen. Kirja liikkuu kahdella aikatasolla - tutustumme keski-ikäiseen naiseen, joka vie meidät mukanaan nuoruutensa kesään vuonna 1969. Kun lapsuudenystävä tuntuu liian lapselliselta ja tie vie itsevarman tyttöporukan jalanjäljissä jännittävään vapaan rakkauden leiriin.

Kirjassa puhuttelevinta oli nuoren tytön kuvaus, kaikki se epävarmuus, toive katsotuksi ja huomatuksi tulemisesta, tunne siitä, että kukaan ei ymmärrä. Millaista on kasvaa tytöksi, hakea hyväksyntää ja huomata liian myöhään, että on ihmisiä, jotka käyttävät epävarmuutta hyväkseen. Kuinka vuosikymmenet kuluvat, mutta asiat eivät muutu ja valta on edelleen tyttöjen saavuttamattomissa.

Kuten kirjan kannessa lukee, "This book will break your heart and blow your mind".