sunnuntai 30. lokakuuta 2016

The Future of Silence. Fiction by Korean Women (translated and edited by Bruce & Ju-Chan Fulton)

Tunnelma kirjan jälkeen: Räpistelyä roolin tiukassa verkossa, epätoivoinen yritys löytää jotain omaa. Välillä happea ja ilmakuplia veden pinnalla, sitten taas jokin vetää pinnan alle.

Tilasin tämän(kin) kirjan Bookdepositorysta heti, kun törmäsin siihen Instagramissa. Kyseessä on Bruce ja Ju-Chan Fultonin kokoama ja kääntämä erittäin mielenkiintoinen kokoelma yhdeksän korealaisen naiskirjailijan novelleja 1970-luvulta aina 2000-luvulle saakka. Novelleja yhdistävät naiseuteen sekä kaikenlaiseen toiseuteen liittyvät teemat. Teoksen esipuheessa valotetaan Korean kirjallisuuden kehitystä etenkin naiskirjailijoiden näkökulmasta.

Ensimmäiset novellit kuvaavat naisia etsimässä paikkaa korealaisessa yhteiskunnassa. Millainen on juuri mielisairaalasta vapautuneen naisen päivä? Miten perheen elämä muuttuu, kun eri sukupolvien yhteinen talo muuttuu ydinperheen pieneen kerrostaloasuntoon? Naiset etsivät paikkaansa, pohtivat suhdettaan mieheensä ja lapsiinsa ja pakenevat soju-pullon kanssa ulos hankalina hetkinä.

1990- ja 2000-luvun novelleissa ääneen pääsevät psykoosin kourissa mellastava henkilö, kahden kulttuurin nuori kasvatti sekä kaikki tulevaisuuden viimeiset omaa kieltään puhuvat. Näkökulmat laajenevat sukupuolen ulkopuolelle esimerkiksi tabuina pidettyihin mielenterveysongelmiin.

Täytyy sanoa, että tämä kokoelma oli aivan huimaavan hyvä! Ainoastaan yksi novelli, viisisivuinen Han Yujoon I ain't necessarily so meni minulta yli hilseen korean- ja englanninkielisen sanoilla leikkimisen takia. Teoksen viimeinen novelli, Kim Ae-ranin The Future of Silence jäi tiiviisti mieleen sen dystopiankaltaisen kerronnan takia. Novellissa kaikki viimeiset omaa kieltään puhuvat henkilöt on kerätty museoon, jossa heidän tehtävänsä on puhua omaa kieltään ja esiintyä kulttuurinsa viimeisinä edustajina museossa vieraileville selfiekeppien kanssa liikkuville turisteille. Niin kylmää ajatus kielellisestä yksinäisyydestä ja eläintarhamaisesta esittelytunnelmasta! Korealaisia tarina koskettanee vielä erityisellä tavalla, sillä Japanin vallan alla 1900-luvun alkupuolella heitä kiellettiin käyttämästä korean kieltä, kaikille annettiin japanilaiset nimet ja kouluissa opetettiin vain japania.

Suosittelen teosta tietenkin kaikille korealaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille, mutta novellit avaavat uusia näkökulmia ja pohdituttavat muitakin maapallon kansalaisia.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Hyeonseo Lee - The Girl with Seven Names

Tunnelma kirjan jälkeen: Tarinallistaminen pistää silmään, muuten jää pohtimaan omaa elämäänsä. Miten olisin itse toiminut? Miltä tuntuu karkaaminen? Miltä tuntuu rakastaa kotimaataan, joka on Pohjois-Korea?


Hyeonseo Leen The Girl with Seven Names ilmestyi suomeksi vuonna 2015 nimellä Seitsemän nimen tyttö. Pohjois-Koreasta loikannut Hyeonseo opiskelee nykyään Etelä-Koreassa ja ottaa usein kantaa Pohjois-Korean ihmisoikeustilanteeseen sekä pakolaisten kohteluun.

Hyeonseo Lee vietti elämänsä ensimmäiset 17 vuotta Pohjois-Koreassa varsin hyvin toimeentulevassa perheessä. Hän joutui kuitenkin todistamaan teloituksia sekä ihmisten katoamisia ja nälkäkuolemia. 17-vuotiaana hän päätti lähteä käväisemään Kiinan puolella. Siitä alkoi Hyeonseon matka monien paperittomien mutkien kautta kohti Shanghaita ja lopulta Seoulia. Seouliin päästyään hän alkoi myös aktiivisesti houkutella äitiään ja veljeään loikkaamaan ja pitkän pelastusmatkan jälkeen molemmat pääsivät Kiinan ja Laosin kautta Etelä-Koreaan.

Luen aika paljon pohjoiskorealaisten loikkareiden tarinoita, vaikka ne usein toistavatkin toisiaan. Lisäksi ne on usein kirjoitettu muotoon, jossa tapahtumista on tehty ehyt ja looginen, lähes dekkarimainen tarina. Tässä teoksessa kyseistä piirrettä edustivat lähes jokaisen luvun lopussa olevat cliffhangerit, esimerkiksi näin: "We were still trying to come to terms with what had happened, when an event occurred that united the entire country in grief - in such wailing, brow-beating scenes of mass hysteria as the world's media had never before seen. It was an event that reverberates in North Korea to this day." Lue seuraava luku, niin tiedät, mikä tämä tapahtuma oli!

Tarina on kuitenkin tosi ja kertoo vahvan nuoren naisen kokemuksista maissa, jotka yleisesti palauttavat loikkarit takaisin työleireille tai kuolemaan Pohjois-Koreaan. Myös perheen saaminen pois Pohjois-Koreasta vaatii suunnitelmallisuutta, rohkeutta sekä itsensä ja läheistensä asettamista vaaraan. Totuus on usein tarua ihmeellisempää ja tämän teoksen kohdalla se pitää paikkansa.

Usein loikkaritarinoissa asiat ovat mustavalkoisia ja Pohjois-Korea nähdään pahiksena, samalla kun Etelä-Korea ja Yhdysvallat ovat rauhan ja vapauden tyyssijoja. Tässä teoksessa Hyeonseo kuitenkin puhuu paljon kaipuusta kotimaataan kohtaan ja niistä ristiriitaisista tunteista, kun kaikkialla tuntee olevansa ulkopuolinen ja erilainen. Myös hänen äitinsä ja veljensä käyvät läpi samanlaisia tunteita.

Suosittelen kirjaa ihan hyvänä kurkistuksena pohjoiskorealaiseen todellisuuteen sekä pohjoiskorealaisena olemiseen muissa maissa. 

Maria Turtschaninoff - Naondel. Punaisen luostarin kronikoita

Tunnelma kirjan jälkeen: Vanha tarina, uudehkot vaatteet. Kuin Ursula olisi perinteisimmillään. Tekisi mieli halata kaikkia kirjan naishahmoja. Miten paljon pelkkä sukupuoli määrää? Mutta miksi salaiset voimat ovat aina naisen hallussa?

Maria Turtschaninoffin Naondel on itsenäinen jatko-osa Finlandia Junior -palkinnon vuonns 2014 voittaneelle Maresille. Teokset on suunnattu nuorille aikuisille, mutta tällainenkin aikuinen nuori nautti todella paljon ikiaikaisesta tarinasta.

Nuori Kabira tuntee tiluksilla sijaitsevan Lähteen salaisuudet ja pitää siitä huolta. Ihastuksen vimmassa hän paljastaa tietonsa visiirin pojalle, Iskanille. Siitä lähtevät kietoutumaan yhteen Kabiran, Iskanin sekä tämän tulevien vuosikymmenten aikana omiin tarkoituksiinsa hankkimien naisten tarinat. Jokainen nainen saa vuorotellen oman puheenvuoronsa ja kaikkia yhdistävät salaisuudet sekä ihmisarvo pelkkänä tavarana.

Luin kirjan yhdessä päivässä, sen verran kiehtova oli tarina sekä sen kieli. Erilaisia kulttuureja ja tapoja kuvailtiin kiinnostavasti ja monenlaiset tyttöjen ja naisten alistamisen tavat riipivät mieltä. Sen sijaan mieheys oli naisten näkökulmasta pelkästään yksiulotteista ja vihamielistä. Luonnon salaiset voimat osoittavat kauheutensa vallanhaluisen Iskanin käsittelyssä. Lukukokemusta häiritsi pienehkösti se, että naiset toimivat jälleen kerran salaisten voimien oikeutettuina vartijoina ja käyttäjinä. Muuten teoksen muutamat, fantasiaan yleisesti kuuluvat stereotypiat eivät haitanneet.

Teos soljuu eteenpäin joen ja raapivien kivien lailla: ""Päästän ruhtinaan toisinaan lähteelle. Annan hänen kylpeä sen vedessä. Joskus, kun se on hyvää. Niin että hän virkistyy, joksikin aikaa. Ja joskus, kun vesi on pahaa ja kun itse tarvitsen heikkoa hallitsijaa, jota voin ohjailla minne tahdon".
Herrani ei varonut sanojaan meidän läsnä ollessamme. Edes valtiopetoksessa ei ollut mitään vaarallista, kun siitä puhuttiin pelkkien naisten kuullen. Me emme olleet ketään emmekä mitään. Emme enempää kuin ruohonkorret. Yhtä helposti vaihdettavissa.""

Teoksesta tuli mieleen suosikkikirjailijani Ursula K. Le Guin sekä hänen fantasiateoksensa. Yhteistä ovat kauniin kielen lisäksi asettuminen pienemmän ja alempiarvoisen puolelle. Myös Margaret Atwoodin Orjattaresi käsittelee hieman samoja teemoja eli naisen roolia vankina ja pakkosynnyttäjänä.

Suosittelen kirjaa kaikille nuorille ja nuorenmielisille, tuntemattomien kulttuureiden ystäville sekä yhteistyön voimaan uskoville.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Johannes Ekholm - Rakkaus niinku


Tunnelma kirjan jälkeen: Tekisi mieli raaputtaa ihoa, mutta ei oikein tiedä, että mistä kohtaa. Yritän huitoa, mutta en ihan osu. Samalla jään katujyrän alle.

Johannes Ekholmin esikoisromaani on jotain sellaista, mitä ei ole ollut koskaan ennen. Päähenkilö, kolmekymppinen Joona, saa kustantamolta pyynnön kirjoittaa sukupolvensa äänenä toimiva teos. Niinpä hän nauhoittaa kaikki keskustelunsa ja chättinsä ja kirja koostuu nauhoitusten litteroinneista. Juoni lyhyesti: Joona asuu isänsä ja isän naisystävän luona käytännön pakosta, tapaa kavereitaan ja ihastuu netissä hahmoon nimeltä Sad91rl. 

Joonan angsti ja merkityksen etsiminen elämälle on jollain tavalla raivostuttavan tuttua. En tiedä, onko se ikä- ja kaupunkikysymys? Hän pohtii sukupolvien välistä kuilua, pyrkii eroon patriarkaatista, pyörii itsensä ympärillä, miettii, miksi tekisi moraalittomia töitä ja tuikkailee väleihin sopivia lyhenteitä sekä teoreetikoiden nimiä. Kun kaikki on liikkeessä ja omat vaikutusmahdollisuudet vähäiset, mitä voi tehdä?

Ironia ja sarkasmi kukkivat hengästyttävästi koko teoksen ajan. Teksti on muutenkin pelkkää ryöpytystä tähän tyyliin:

Joona: miks miehinen rakkaus ilmaistaan aina puuttumisen ja kivun ja kaipuun ja itsesyytösten kautta??
Sad91rl: sukupuoliessentiaalisuus?
Joona: missä rakkausruno joka haluaa kauniisti?
Sad91rl: lue tumblrii
Joona: jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana "rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta
Sad91rl: en haluis et paperi t räppäis eri tavalla, must toi kyl toimii
Joona: joo, en mäkää itkin kyl paperin keikalla mut ihmetyttää vaa, ku ei oo niinku sellast että olis joku positiivinen voima ja joku mitä kohti menee
Sad91rl: omg kato steven universe cartoon network sarja parasta!!
Joona: *googlaa*

Kiinnostavinta antia teoksessa olivat Joonan ja hänen isänsä käymät keskustelut, joissa yhteisymmärrystä ei tahdo löytyä varsin erilaisten perspektiivien takia. Myös sukupuolten välistä valta-asetelmaa puretaan raivokkaasti silpuksi asti. Kielipelit ja näkökulmien erot tuntuvat asettuvan aidon kohtaamisen tielle, mutta toisaalta, mikä on aitoa kohtaamista?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen ylitsevuotavuus otti välillä koville. Tunnistan hahmoista myös itseni ja pohdinnan nykymaailman tilasta. Kun mustavalkoisuuden tilalla on enää harmaita sävyjä eikä "pojat saa olla poikia ja tytöt tyttöjä", asioiden jäsentelemisestä ja oman paikkansa löytämisestä tulee olennainen osa elämää. 

Suosittelen kirjaa tässä hetkessä eläville ironian ystäville. 

Ps. Savonlinnan ja Joensuun seudun murteet ovat teoksessa mukana, tosin tarkkakorvainen lukija huomaa muutamia huteja. Vuan eepähän tuo haetanno mittään!

lauantai 8. lokakuuta 2016

Ottessa Moshfegh - Eileen


Tunnelma kirjan jälkeen: Luminen, kylmä, sininen maisema. Korppi vilahtaa, pakkanen tuntuu sormien nivelissä ja hengitys huurtaa ripset. Lumi harmaantuu, tyhjä viinapullo pyörii esiin, mutta pääset karkuun.

No mutta! Harvoin luen mitään jännitystä tai dekkareita, mutta Eileen olikin jotain erilaista tummaa. Kyseessä on Ottessa Moshfeghin debyyttiromaani, joka on vuoden 2016 Booker Prizen shortlistillä - eikä syyttä. Jo kirjan kansi houkutteli minua tarttumaan siihen, koska rakastan talvea <3 Ja teoksessa olikin aivan ihanaa talven kuvausta!

Eileen on kertomus 24-vuotiaasta nuoresta naisesta, joka asuu alkoholisti-isänsä kanssa ja käy töissä nuorisovankilassa. Hän inhoaa elämäänsä, joka kuluu isää passaten, ryypäten ja laksatiiveja käyttäen. Hän haaveilee suurista teoista, mutta on liian kiltti ja siveä niitä toteuttaakseen. Eräänä päivänä vankilaan saapuu töihin ihastuttava Rebecca, joka lumoaa Eileenin ja yhdessä he päätyvät tekemään jotain peruuttamattoman tylyä. Koko tarinan kertoo Eileen itse vuosikymmeniä myöhemmin, jälkiviisaiden ja selittävien kommenttien kera.

Nuori nainen, joka ryyppää, yrjöää, paskoo, ei viitsi käydä suihkussa, ihastuu, passaa, suojelee siveyttään ja pelkää olevansa yksin koko maailmassa. Olipa virkistävää lukea tällaisesta henkilöstä, joka ei ole hyvä tai paha, vaan ennemminkin välillä ällöttävä, välillä todella kiltti ja kaiken aikaa täysin inhimillinen. Teos onkin nimetty oivaltavasti juuri päähenkilön mukaan, sillä hän on kaiken keskipisteessä.

Teos kaappasi mukaansa heti alusta alkaen, vaikka alussa pohtiikin välillä, milloin alkaa todella tapahtua. Rebecan astuessa kuvaan jännitys alkaa kasvaa ja kirjan loppuosassa trillerin varjo syvenee. Muutamassa kohdassa kuikuilin pari sivua eteenpäin, koska en malttanut odottaa jännittäviä käänteitä...Etenkin loppua kohden myöhempien aikojen Eileenin kertomusta alkaa myös epäilemään, sillä muutamasta kohdasta käy selvästi ilmi, miten hän on tietoisesti jättänyt kertomatta asioita. Miksi Rebecca tuli kylään? Mikä oli mielikuvitusta ja mikä ei? Lukijalle jää paljon pohdittavaa viimeisen sivun jälkeen.

Teos on myös kiinnostava kuvaus syrjäytymisestä. Siivoton koti, homeista ruokaa, epäsopivia vaatteita, hajonnut auto, jatkuva määrä ilkeitä kommentteja. Usein tuli mietittyä, miten itse toimisin tällaisessa tilanteessa? Jaksaisinko olla kiinnostunut likaisista ikkunoista, jos voimat menisivät arjen läpi rämpimiseen ja epävarman itsen pohtimiseen? Toisaalta teoksessa ei tarvota jatkuvasti synkkyyden poluilla, vaan mustan huumorin pilkahdukset ovat nautinnollista luettavaa.

Suosittelen kirjaa erilaista trillerikokemusta kaipaaville sekä oikeastaan kaikille, jotka haluavat tutustua mahtavan rehelliseen, oman elämänsä sankariin, Eileeniin!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Riikka Pulkkinen - Paras mahdollinen maailma


Tunnelma kirjan jälkeen: Kävelen värikylläisessä metsässä, jossa kaikki on kaunista ja yksisarviset laiduntavat. Muutama käärme kiipeilee puissa, mutta muuten kaikki on jopa teennäisen täydellistä. Hippusen tylsistyttää, vaikka värit ovat ihania.

Paras mahdollinen maailma on Riikka Pulkkisen viides romaani ja se jatkaa kirjailijan ensimmäisten romaanien tapaan perheiden ja henkilöiden salaisuuksien käsittelyä kauniilla tavalla. Aina löytyy asioita, joista ei voi puhua. Pidin nuorempana paljon Pulkkisen Raja- ja Totta-romaaneista, mutta Vieras jäi minulle täysin käsittämättömäksi.

Teos kertoo Aureliasta, nuoresta näyttelijälahjakkuudesta, ja välillä puheenvuoron saa Aurelian äiti. Aurelia on juuri valittu suuren näytelmän pääosaan, mutta jokin ei ole kohdallaan. Vähitellen selviää, että jokin suuri salaisuus kätkeytyy Aurelian lapsuuteen ja kaiken keskellä hän aistii yliluonnollisia olioita ympärillään. Samaan aikaan hänen isänsä on sairaalassa ja hänen äitinsä yrittää saada hänet kiinni kertoakseen jostain tärkeästä asiasta. Mikä on salaisuus ja miten kaikkeen liittyy Berliini? 

Luin kirjan päivässä. Juoni oli suhteellisen mukaansatempaava ja kieli kuvailevan kaunista ja tuttua Pulkkisen aiemmista romaaneista. Kaikista eniten nautin sään kuvauksista, violeteista taivaista ja pakkasista, kirkkaista aamuista. Ehkä samalla kieli on myös teoksen heikkous, sillä kaikki tuntui peittyvän kauniin terminologian ja lauserakenteiden alle. Vihaiset kohtaukset eivät tuntuneet oikeasti vihaisilta, surulliset kohtaukset eivät itkettäneet. 

Teoksen ykkösteemaksi nousee mielestäni perheiden sisäinen dynamiikka, joka vertautuu muureihin. Henkilöhahmot kamppailevat erilaisten sukupuolisten, yhteiskunnallisten ja sukupolvisten rajojen kanssa. Aurelia pohtii itseään ja omaa olemassaoloaan niin paljon, että se alkaa jo ärsyttää. Olisin halunnut tykätä tästä teoksesta enemmän kuin lopulta tykkäsin. Ihastuin tarkkanäköiseen kuvaukseen (esim. Aurelia poikana), mutta menetin hermoni eksistentiaalisiin pohdintoihin.

Suosittelen kirjaa kauniista kielestä pitäville ihmissuhderomaanien ystäville. Helsinkiläisille kadunnimibongareille ja Fazerin kahvilassa kävijöille.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Viet Thanh Nguyen - The Sympathizer

Tunnelma kirjan jälkeen: Voimakas ja hieno kokemus, vaikea pukea sanoiksi. Miltä tuntuu olla aina vain puolikas eikä missään kokonainen? Mieli kipristelee yhä upeiden lauseiden ympärillä.

The Sympathizer on Viet Thanh Nguyenin esikoisromaani, joka voitti Pulitzer-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016. Luen harvoin sotaan liittyviä romaaneja, mutta tartuin tähän teokseen sen kiinnostavan esittelyn vuoksi; tarina ei ole amerikkalaisesta näkökulmasta kerrottu pelkästään Vietnamin sotaa käsittelevä kirja, vaan jotain paljon kompleksisempaa.

Teoksen minäkertoja on Vietnamissa syntynyt, mutta Yhdysvalloissa opiskellut Captain, joka toimii kommunistien vakoojana Etelä-Vietnamin sotajoukkojen keskellä. Hän pakenee Yhdysvaltoihin ja yrittää aloittaa uuden elämän muiden paenneiden kanssa. Erilaisten tilanteiden jälkeen hän löytää itsensä jälleen Vietnamista, mutta tällä kertaa kommunistien sotaleiriltä.

Ensiksi on pakko sanoa, että teoksen kieli on jotain aivan upeaa <3 Kielikuvat ja niistä syntyvä pistävä ironia ja kritiikki maalaavat tylyä kuvaa ulkopuolisuudesta, mutta myös saavat nauramaan karuissa kohtauksissa: "Even when starving, I had to force the manioc down my gullet, where it cemented itself against the walls of my stomach, laughing at my attempts to digest it. Subsisting on a diet of manioc not only was culinary unpleasant, it was also no fun from a gastroenterological perspective, resulting in either a painfully solid brick or its highly explosive liquid opponent" (sivu 305). Todella ilmaisuvoimainen teksti oli samalla aika hidasta luettavaa.

Päähenkilö törmää jatkuvasti omaan dualistisuuteensa; hän ei ole puhdas vietnamilainen, koska hänen isänsä on amerikkalainen katolinen pappi. Hän ei ole puhdas amerikkalainen, koska hän näyttää erilaiselta. Hän esittää etelävietnamilaista sotilasta, vaikka onkin pohjoisen vakooja. Häneltä kuitenkin vaaditaan jatkuvasti yhden oikean puolen valitsemista. Tämä on mielestäni teoksen tärkein ja kiinnostavin teema. Kuinka valita kahdesta erilaisesta, mutta yhtä oikeasta?

Sotakohtauksia kirjassa ei ole kovin paljoa, joten tätä ei voi pitää pelkkänä sotaromaanina. Ennemmin teos on kertomus idästä ja lännestä, näkyvästä ja näkymättömästä, sekä ulkopuolisuudesta. Ihana ironia korostaa absurdeja kohtauksia ja lopulta kaikenlaiset ideologiat näyttäytyvät tyhjinä kuorina. 

Suosittelen teosta tarkkasilmäisestä yhteiskuntakriittisyydestä pitäville sekä kaikille, jotka nauttivat ironiasta sekä monimutkaisten teemojen pohtimisesta.