keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Hassan Blasim - Irakin Purkkajeesus

Tunnelma kirjan jälkeen: Mitä juuri tuli luettua? Tyhmä olo, kuin kirjailija yrittäisi sanoa jotain tärkeää, mutta en vaan tajua. Väkivalta tursuaa silmistä.

Irakin Purkkajeesus on Suomessa vuodesta 2004 asuneen irakilaissyntyisen Hassan Blasimin toinen novellikokoelma. Englannin PEN on palkinnut teoksen Writers in Translation Awardilla ja Blasimin ensimmäinen novellikokoelma, Vapaudenaukion mielipuoli, oli ehdolla Independent Foreign Fiction Prizen saajaksi.

Teos koostuu eripituisista novelleista, joista suurin osa sijoittuu Irakiin, mutta novelleissa istutaan myös suomalaisella kesämökillä sekä vastaanottokeskuksessa. Yhteistä novelleille on karu väkivallan kuvaus, erilaiset selviytymiskeinot absurdeissa tilanteissa sekä tarinoiden kerroksellisuus. Yhden novellin sisällä saattoi olla kaksikin muuta tarinaa, vähän kuten Tuhannen ja yhden yön saduissa tai vaikkapa Decameronessa.

Käsittelimme tätä kirjaa henkilökunnan lukupiirissä ja huomasimme, että kokonaisuuteen oli hankala tarttua. Kun on lukenut jotain täysin uudenlaista ja erilaista, on sitä vaikea asettaa mihinkään lokeroon. Teoksen kieltä pidettiin erinomaisena ja novelleja rehevinä kuvauksina, mutta jos keskittymiskyky ei ollut parhaimmillaan, novellin saattoi joutua lukemaan uudestaankin ymmärtääkseen siitä jotakin. Ja olipa mukana novelli, jota kukaan osallistujista ei ollut ymmärtänyt. Onko syy kulttuurillinen vai jokin muu? En osaa sanoa.

Pohdin lukiessani useassa kohdassa, havaitsenko tekstissä ironiaa tai satiiria vai pitäisikö teksti ottaa vakavasti. Sen verran pisteltiin ihmisiä pommeilla palasiksi. Novellien kertojat olivat myös lähes poikkeuksetta miehiä ja tarinat mahdollisine liioitteluineen sen mukaisia. Suosikkinovellikseni kohosi ehkä Tuhat ja yksi veistä, joka kertoi veitsiä kadoksiin ja sitten taas esiin taikovasta porukasta. Bisnes se on veitsibisneskin! 

Suosittelen kirjaa sotatilassa olevan ja vahvan uskonnon siivittämän maan arjen kuvauksena heille, jotka jaksavat lukea väkivallasta ja pystyvät keskittymään pieniin nyansseihin. Itse en pystynyt.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Maria Turtschaninoff - Maresi. Punaisen luostarin kronikoita

Tunnelma kirjan jälkeen: Vahva feministinen lukukokemus. Tekee mieli alkaa silittelemään vuohia ja keräämään simpukoita. Hieman harmittavat perinteiset naisten myyttiset voimat.

Maria Turtschaninoffin Maresi on yksi osa kirjailijan luomaan fantasiamaailmaan sijoittuvasta kokonaisuudesta. Maresi voitti Finlandia Junior-palkinnon vuonna 2014 ja sen itsenäinen jatko-osa Naondel ilmestyi tänä vuonna. Maresin elokuvaoikeudet myytiin tällä viikolla englantilaiselle elokuvayhtiölle, joten teoksen filmatisointi on myös tulossa elokuvateattereihin.

Maresi on nuori nainen, joka asuu Luostarisaaren naisyhteisössä. Miehet eivät ole saarelle tervetulleita ja saari onkin monen naisen turvapaikka. Eräänä päivänä saarelle saapuu Jai, jolla on synkkiä kokemuksia menneisyydessään. Eipä aikaakaan, kun Jain isä saapuu saarelle vaatimaan tytärtään takaisin kotiin ja vihainen miesjoukko asettaa naisten yhteisön puolustautumistaidot koetukselle.

Teos on perinteistä keskiaikafantasiaa siinä mielessä, että naisten päätehtävät ovat vuohien kasvatus, kankaan värjääminen, pyykkien peseminen, hiusten letittäminen sekä erilaiset luonnonkiertoon liittyvät rituaalit. Toisaalta poissa ovat miekat ja velhot eikä teos sisällä vauhdikkaita seikkailuja vaan ennemminkin hidasta arjen kuvausta. Sukupuolten välinen valta-asetelma tuodaan kuitenkin selvästi esiin ja laivan ilmestyessä näkyviin jännite kasvaa kasvamistaan. Yllättävän brutaalit tapahtumat saivat minut hieman hätkähtämään, mutta lopulta ne sopivat teoksen juoneen mainiosti. Miesmiekkasankareiden jälkeen on vaihteeksi ihanaa lukea vahvoista naishahmoista!

Jos teosta pitäisi jostain kritisoida, naisten hallitsemat mystiset voimat miesten tikareita ja veitsiä vastaan tuntuivat hieman kuluneelta idealta. Onneksi Naondel-romaanissa tätä kuviota laajennetaan selkeästi.

Suosittelen teosta feministisen fantasian lukijoille yläkouluikäisestä alkaen sekä kauniin arkikuvauksen ystäville.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Becky Chambers - A Closed and Common Orbit


Tunnelma kirjan jälkeen: Kun tekoäly kehittyy tarpeeksi pitkälle, voidaanko sanoa, että se ei ole humaani? Olemassaolon ristiriitoja, lempeyttä, uskoa tulevaisuuteen.

Teos on Becky Chambersin toinen romaani, jonka ensimmäinen osa The Long Way to a Small, Angry Planet oli Baileys Women's Prize for Fiction ehdokkaana tänä vuonna. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa, mutta näiden kahden teoksen Wayfarers-sarjaan on tulossa jo jatkoa. 

Teos koostuu kahdesta vuorotellen kerrottavasta tarinasta. Ensimmäisessä tarinassa avaruusaluksessa toimimaan suunniteltu tekoäly Lovelace siirretään synteettiseen kehoon, vaikka se on laitonta. Millaista on sopeutua kehollisuuteen ja yhteiskuntaelämään kun ympärillä ei ole ketään samanlaista olentoa?
Toisessa tarinassa 10-vuotias Jane 23 on töissä tehtaassa muiden Janejen kanssa robottimaisten Äitien huomassa. Hän ei ole koskaan käynyt tehtaan ulkopuolella. Tilaisuuden tullen Jane 23 kuitenkin pakenee ja tutustuu ulkomaailmaan sana kerrallaan. Lopulta tarinat kietoutuvat yhteen ja alun pieni hämmennys selkenee.

A Closed and Common Orbit ei ole kovaa scifiä, mutta ei myöskään avaruusoopperaa täynnä seikkailuja. Ennemminkin kyseessä on humaani scifi, jossa pohditaan suuria teemoja kuten erilaisuutta ja sen kokemusta, ihmisyyden määrittelyä sekä oikeudenmukaisuutta. Keskiössä ovatkin teoksen henkilöhahmot ja heidän tunteensa. Pidän tällaisesta pohdiskelevasta scifistä erityisesti siksi, että se kertoo tulevaisuudesta kertoessaan jotakin suurta myös nykymaailmasta ja tavastamme toimia. Esimerkiksi maapallolle jääneistä ihmisistä osa elää rikkaina omissa kaupungeissaan ja tavoitteena heillä on geenimuunnella tulevista sukupolvista sopivia tiettyihin tehtäviin. Toisella puolella maapalloa sijaitsevat puolestaan tehtaat, joissa tuotetaan rikkaiden käyttöön lisää tavaraa ja työn tekevät orjalapset robottien armoilla. Eriarvoistavaa politiikkaa lienee taustalla...

Pidin kuitenkin sarjan ensimmäisestä osasta hippusen enemmän. Tässä teoksessa juoni tuntui välillä hieman junnaavan paikoillaan ja osa juonenkäänteistä oli hieman epäuskottavia tai ainakaan niitä ei taustoitettu tarpeeksi. Silti myös tämän kirjan lukeminen oli ilo ja erityisesti pidin erilaisten olentojen kulttuurien kuvaamisesta.

Suosittelen teosta ihmisyydestä kiinnostuneille ja niille, joiden mielestä tunteet ovat teoksissa tärkeitä.