maanantai 17. huhtikuuta 2017

Petina Gappah - The Book of Memory

Tunnelma teoksen jälkeen: Zimbabwe vyöryy päälle, värit, tuoksut, äänet, aurinko. Viimeiset kukat nostavat surumieltä pintaan. Kohtalo voi olla kovempi kuin timantti.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin The Book of Memory (2015) on kirjailijan toinen teos ja se on julkaistu suomeksi nimellä Muistojen kirja (2017). Olen lukenut aiemmin myös Gappahin esikoisteoksen, novellikokoelman nimeltä Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta ja odotin samankaltaista rikasta kuvausta Zimbabwen arkielämästä myös tältä teokselta.

Memory on albiinonainen, joka on joutunut vankilaan valkoihoisen miehen murhasta. Hänen asianajajansa pyytää häntä kirjoittamaan murhaan johtaneista tapahtumista ulkomaalaiselle toimittajalle, jotta kuolemantuomio voitaisiin estää. Memory ottaa kynän käteensä ja vähitellen paperille kertyy tarina lapsuudesta, ulkopuolisuudesta, vankilan arjesta, Zimbabwen politiikasta ja menneisyyden kohtaamisesta. Vahvin muisto koskee päivää, jolloin Memoryn vanhemmat myivät hänet vanhemmalle, rikkaalle valkoihoiselle miehelle, Lloydille. Miksi hänet myytiin? Miksi vanhemmat halusivat hänestä eroon?

Teos jakautuu kolmeen osaan: Kuuma, rakkoja ihoon polttava aurinko. Lasten lorut, laulut, naapureiden juorut, päänsärystä ja omituisista peloista kärsivä äiti, kärsivällinen isä, läsnä kuolleet sisarukset. Sitten suuri talo, oma huone, koulupuku, kirjat, ensimmäinen ihastus, opiskelu ulkomailla. Viimeiseksi vankilan selli, veren haju, ruokamössö, Raamattu, naistoverit.

Muutamasta epäuskottavasta juonenkäänteestä ja yksiulotteisesta hahmosta huolimatta The Book of Memory kaappasi mukaansa ja kuljetti läpi Zimbabwen erilaisten todellisuuksien. Pidin eniten arjen kuvauksesta, jossa Gappah on minusta vahvimmillaan. Tarina eteneekin varsin verkkaiseen tahtiin, sillä ympäröivä maailma ei tuo vastauksia kysymyksiin käden käänteessä. Pääasia on persikan mehukkuus ja pyöreys, ei kuolemantuomioon johtaneet syyt. Shonan kieltä oli myös käytetty kuvaamaan keskusteluja taitavasti, mutta hieman ärsyttävästikin; käännöksiä englanniksi ei ollut missään.

Teoksen loppupuolella odottaa yllätys jos toinenkin. Perhesalaisuudet nousevat pintaan, Zimbabwen poliittinen tilanne muuttuu. Memory joutuu pohtimaan omia muistojaan uudesta näkökulmasta, painajaisten on aika kadota. Onko olemassa kohtaloa vai ovatko kaikki tapahtumat vain helmiä sattumusten nauhassa?

Suosittelen teosta eläväistä kuvausta arvostaville, Zimbabwen ja auringon ystäville sekä ulkopuolisuuden tunteita kokeneille.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Roxane Gay - Difficult Women

Tunnelma teoksen jälkeen: Raakaa lihaa ja hentoja kirsikankukkia. Vastakohtaisuudet saavat voimaan pahoin ja koskettamaan lempeästi. Nainen on moninainen.

Roxane Gayn uusin novellikokoelma Difficult Women meinasi jäädä lukematta, sillä muistin hakea oman varaukseni kirjastosta vasta viimeisenä noutopäivänä. Samana iltana luin ensimmäisen novellin... Ja jäin koukkuun. Teos koostuu 21 novellista, jotka käsittelevät esimerkiksi mustasukkaisia asiakkaita, rakkautta, ihonväriä, Yhdysvaltojen hajoamista, metsästystä ja pohjoista. Novellit on julkaistu aiemmin eri julkaisuissa, mutta ne on kerätty ja pienimuotoisesti muokattu tähän teokseen.

Nainen on kiltti, väkivaltainen, elättäjä, lapsen menettäjä, raaka, inhimillinen, lempeä, hukassa, villi, pieni, hankala. Kaikki novellit kiertyvät naisten ympärille ja naisten kokemukset saavat suremaan ja nauramaan. Lähes jokaisessa novellissa on läsnä seksi, jossa naiset onnistuvat, epäonnistuvat, tulevat pahoinpidellyiksi, käyttävät miestä hyväkseen, rakastavat ja koskettavat. Yksiulotteisuus on tästä kokoelmasta kaukana ja on ihana lukea naisista, jotka eivät mahdu kaavoihin, vaan luovat omansa. 

Hieno yllätys odottaa teoksen keskivaiheilla ja siinä sanotaan näin: "The most popular dish at the Koivu is the pannukakku, a Finnish pancake." (101). Novelli How kertoo suomalaisperäisestä perheestä, jossa perheen tytär Hanna raataa elättääkseen perheensä, joka koostuu hänen miehestään, siskostaan perheineen ja isästään. Isä ryyppää, aviomies on yksinkertainen ja oikeastaan Hanna on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Lauraan. Onko olemassa mitään pakotietä?

Kaikista lohdullisin on kahden sivun mittainen novelli A Pat. Novellin päähenkilö menee juttelemaan tuntemattomalle, kodittomalle miehelle ja tarjoaa hänelle ruokaa ja peseytymispaikan kotonaan. Miksi? Asia selviää novellin viimeisestä kappaleesta. Raadollisempien novellien keskellä on pieni hippunen toivoa ja ystävyyttä. 

Parasta koko teoksessa oli se, että novellit poikkesivat toisistaan paljon. Välillä liikuttiin tulevaisuudessa, välillä metsästysretkellä, välillä Floridan seurapiireissä. Teksti oli vangitsevaa eivätkä henkilöiden tekemät ratkaisut olleet ilmiselviä tai järkeviä. Elämä kaikkine puolineen oli kirjainvirrassa läsnä.

Suosittelen novellikokoelmaa erityisesti feministisistä sävyistä pitäville, jotka eivät kavahda ahdistaviakaan teemoja. 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Hiromi Kawakami - Record of a Night Too Brief

Tunnelma kirjan jälkeen: Haunting. Kaikki on maagista, jos muutun eläimeksi, niin olenko kala vai käärme? Yön pimeys valtaa ja pimeässä asustaa...

Kolmesta novellista koostuva Record of a Night Too Brief on japanilaisen Hiromi Kawakamin neljäs (?) englanniksi käännetty teos. Japanissa hän on voittanut paljon kirjallisuuspalkintoja ja myös käännökset ovat haalineet erilaisia palkintoehdokkuuksia. Olen itse lukenut aiemmin Kawakamin Strange Weather in Tokyo -romaanin ja koska tykkäsin sen viipyilevästä kuvauksesta, ostoskoriini tarttui tämä sieniä kannessaan kantava teos.

Teksti lähtee käsistä heti ensimmäisillä sivuilla. Ensimmäinen, teoksen niminovelli, koostuu lyhyistä 2-3 sivun mittaisista osioista. Alussa yö saalistaa, pyydystää ja muuttaa päähenkilön mustaksi hevoseksi. Päähenkilö astuu syvemmälle yöhön...ja yö koostuu herrasmiehistä, kaloista, posliininukesta, silpomisesta, sienistä, myyristä, munimisesta ja mustasta aukosta. Maagisrealistisen pyörityksen jälkeen voi vain miettiä, mitä oikein tapahtui?

Toisessa novellissa Missing päähenkilön veli on kadonnut. Katoaminen on perheessä tyypillistä ja se tuottaa ongelmia, koska perheiden tulee koostua viidestä jäsenestä. Kuinka asiaan suhtautuu veljelle luvattu aviopuoliso? 

A Snake Stepped On puolestaan kertoo naisesta, joka astuu vahingossa käärmeen päälle. Käärme ottaa ihmisen hahmon ja muuttaa asumaan naisen luo. Vähitellen käärme alkaa houkutella naista muuttamaan olomuotoaan ja nainen huomaa, että käärmeitä löytyy toistenkin kotoa.

Yhteistä novelleille on hämmentävä, vieras tunnelma. Kaikki on omituista, mutta mitään maagista ei selitetä. On aivan normaalia, että käärme esiintyy äitinä, ihmiset munivat ja perheenjäsenet kutistuvat tai laajentuvat. Pidän paljon teoksista, jotka eivät ole ennalta-arvattavia ja nämä novellit eivät todellakaan sitä olleet! Tunnelman vahvuus saattaa toimia vierottavana elementtinä, mutta mielestäni se oli hurmaavan surrealistista.

Novelleissa käsitellään muistamista, kaipuuta ja unohtamista, alitajuntaa ja muodonmuutoksia. Osa intertekstuaalisista viittauksista jää kuitenkin pimentoon, sillä kertomusten aineksina on käytetty selvästi paljon japanilaisia mytologioita; Raamattu ei ole ainoa mytologia, jossa naisten ja käärmeiden välillä on vahva yhteys. Jäin myös miettimään, kuinka paljon novellien voimasta on kadonnut käännöksen myötä, vaikka englanninnos sujuvaa tekstiä onkin.

Suosittelen novellikokoelmaa surrealististen tarinoiden ystäville sekä lukijoille, jotka haluavat Haruki Murakamia steroideilla vahvistettuna.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Bandi - The Accusation

Tunnelma kirjan jälkeen: Vainoharhainen olo, kontrolli roikkuu veitsen lailla pään päällä. Uskaltaako sanoa mitään? Uskaltaako olla itkemättä, kun on virallinen suruaika?

Bongasin tämän erityislaatuisen teoksen instasta ja laitoin heti tilaukseen (välihuomautuksena; kirjastosta lainaamisen lisäksi ostan kirjoja myös nettikaupasta nimeltä Book Depository). Kyseessä on ensimmäinen Pohjois-Korean ulkopuolella julkaistu fiktiivinen teos, jonka kirjoittaja asuu yhä Pohjois-Koreassa. Kirjailijan suojelemiseksi teos on julkaistu pseudonyymillä Bandi (반디). Seitsemän novellin lisäksi teoksessa kerrotaan myös siitä, miten ruutupaperille kirjoitetut tarinat salakuljetettiin Pohjois-Korean ulkopuolelle.

Kaikki seitsemän novellia kertovat yksittäisten ihmisten kohtaloista Kim Il-Sungin ja Kim Jong-Ilin aikaisessa Pohjois-Koreassa 1990-luvulla. Tunnelma on hyytävä ja novellit päättyvät maasta loikkaamiseen, itsemurhaan tai maan johtajia kohtaan tunnetun uskon menetykseen. Tavallisiin ihmisiin kohdistuva puolueen kuristusote on absurdi: Mies ei saa matkustuslupaa, jotta pääsisi tapaamaan kuolemansairasta äitiään, lapsi ei saa toimia luokan johtajana, koska hänen isoisänsä on aikoinaan menettänyt puolueen luottamuksen. Kuka tahansa saattaa pettää luottamuksen hetkellä millä hyvänsä ja juoruja syntyy esimerkiksi suljetuista verhoista.

Kirjallisessa mielessä novellit eivät mielestäni olleet erityisiä, mutta niiden herättämät tunteet, epäusko ja ahdistus, olivat voimakkaita. Vaikka olen lukenut monta Pohjois-Koreasta loikanneiden kirjoittamaa pakotarinaa, The Accusation sukelsi fiktion keinoin syvemmälle ihmisten ihon alle. Se onkin tämän teoksen erityinen vahvuus, sillä pohjoiskorealaista kaunokirjallisuutta ei ole käsittääkseni aikaisemmin maan ulkopuolella julkaistu tai luettu. 

Pienet ihmiset kuitenkin elävät erilaisissa diktatuureissa ja selviävät kammottavissakin olosuhteissa päivästä toiseen. Vaikka The Accusation toimii erityisesti terävänä kritiikkinä Pohjois-Korean valtaapitäviä kohtaan, on se myös kuvaus ihmisistä, jotka kehittävät erilaisia toimintatapoja selviytyäkseen kontrollin alla ja jotka uhmaavat hetkittäin sääntöjä odotettavissa olevien rangaistusten uhalla. 
Pakkomuutto toiseen kaupunkiin tai työleirit eivät ole tuntemattomia asioita novellien henkilöille.

Suosittelen teosta oikeastaan kaikille, sillä se herättää arvostamaan monia itsestäänselvinä pitämiämme asioita.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Hanneriina Moisseinen - Kannas

Tunnelma teoksen jälkeen: Suru.

Hanneriina Moisseisen Kannas on tekijänsä neljäs sarjakuvaromaani. Teos yhdistelee taitavasti dokumentaarista valokuvaa sekä lyijykynällä piirrettyä, tummaa sarjakuvapiirrosta. Hän sai sarjakuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2016, samana vuonna, jolloin Kannas julkaistiin.

Kannas sijoittuu sotavuoteen 1944, jolloin Karjalaa evakuoidaan. Päähenkilöinä esiintyvät taisteluissa mielensä haavoittanut Auvo Oksala sekä karjakko Maria Shemeikka. Myös lehmät ja muut eläimet ovat tärkeässä roolissa teoksessa. Kaikki pakenevat yhdessä sodan kauhuja, kantaen mukanaan materiaalisia ja henkisiä taakkoja.

Valokuvien ja piirrosten yhteisvaikutus on voimakas. Lukija imeytyy tahtomattaankin mukaan keskelle luopumisen tuskaa, kotitalojen palopaikoille ja ruumiskasan alla makaavan sotilaan mieleen. Evakkomatka ei ole koskaan tullut niin lähelle kuin tämän teoksen myötä. Mielestäni tällaista kerrontaa tarvitaan, sillä sodat jähmettyvät helposti sankaritarinoiksi, vaikka todellisuudessa erilaisia kohtaloita on yhtä monta kuin kertojaakin.

Molemmat ukkini joutuivat aikoinaan jättämään kotinsa ja lähtemään evakoiksi, se toi lukemiseeni oman vivahteensa. Uudella kotipaikkakunnalla karjalaisuus oli erilaisuutta, ortodoksisuus ryssien touhuja ja kielikin vääränlaista suomea. Myös katkeruus kaiken menettämisestä kyti syvällä. Kannas sanoittaa ja kuvittaa monisäikeisiä tunteita tummin sävyin, ymmärtäen. Monessa kohdassa kyyneleet nousivat silmiin, vaikka todella harvoin tunteilen lukiessani.

Suosittelen teosta etenkin niille, jotka eivät ole juuri sarjakuvia lukeneet ja joilla on ennakkoluuloja sarjakuvia kohtaan. Kannas rikkoo varmasti erilaiset ennakko-oletukset ja jää vahvasti mieleen kytemään.


perjantai 24. helmikuuta 2017

Viet Thanh Nguyen - The Refugees

Tunnelma teoksen jälkeen: Jumitun ihanaan purkkaan. Yritän saada käteni irti siitä, mutta samalla jalat tarttuvat kiinni. Purkka on ironisen värinen.

Viet Thanh Nguyenin kahdeksasta novellista koostuva kokoelma The Refugees kertoo maahanmuutosta, kotimaan kaipuusta, sopeutumisesta ja oman polun etsimisestä lämpimän, mutta hetkittäin viiltävän ironisesti. Nguyenin edellinen romaani The Sympathizer oli yksi viime vuoden suosikkikirjoistani eikä uusi novellikokoelma kauas puusta putoa.

Novellit ovat lyhyehköjä katsauksia erilaisiin uudessa ympäristössä esiin nouseviin konflikteihin. Vietnamin sodan aikainen jako etelän ja pohjoisen joukkoihin seuraa pakolaisten mukana uuteen maahan ja sen ylittämiseen tarvitaan toisen asemaan asettumista. Amerikkalainen ja isänmaallinen Vietnamia pommittanut mies ei meinaa hyväksyä tyttärensä vietnamilaislähtöistä poikaystävää. Vietnamissa asuvan tytön amerikkalainen puolisisko tulee käymään ja pitkään ylläpidetty kuva amerikkalaisesta unelmasta osoittautuu hattaraksi ja haavekuvaksi. Ihmiset tuntevat myötätuntoa, kateutta, alistuvat kohtaloonsa tai yllättävät itsensä ja lähipiirinsä. Perheissä kulttuurit kohtaavat välillä lempeästi, välillä väkivaltaisesti tai koomisesti.

Nguyen kirjoittaa tarkkanäköisesti ja ottaa valaisevan lamppunsa alle pieniä arjen kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia. Pidin erityisesti kauniista ja yksinkertaisesta kielestä sekä vaatimattomien ja pienten tapahtumien merkityksellisyydestä. Kun köyhä sisko polttaa kateuden ja pettymyksen keskellä amerikansiskon lähettämiä valokuvia, tunteet vellovat sivuilta mielen sopukoihin ja savun voi melkein haistaa.

Novelleista suosikkejani olivat Black-Eyed Woman, Fatherland ja War Years. Niissä oli tavoitettu mielestäni jotain tärkeää vieraana olemisesta, yhteisöllisyydestä ja ennakkoluulojen osoittautumisesta vääräksi. Novellit eroavat toisistaan paljon ja sen voi nähdä joko kokoelman vahvuutena tai heikkoutena.

Suosittelen teosta lyhyiden tarinoiden ystäville, jotka haluavat asettua toisen asemaan. Oli kiinnostavaa sukeltaa pikkuhiljaa dementiaan sairastuvan miehen kirjastonhoitajavaimon nahkoihin!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Joanna Russ - We Who Are About To...

Tunnelma kirjan jälkeen: Kuin olisi juossut uuvuttavan maratonin! Puoliväliin asti kaikki sujuu hyvin, sen jälkeen askel alkaa painaa. 

Akateemisen kirjakaupan kirjahyllyt ovat liian kutsuvia ja eilen tämä kirja hyppäsi ostoskoriini scifihyllyn päädystä. Joanna Russ oli yksi feministisen scifin uranuurtajista enkä ollut aikaisemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. We Who Are About To... on julkaistu vuonna 1977 ja sitä pidetään yhtenä scifin klassikoista.

Kirja kertoo avaruusajan retkikunnasta, joka harhautuu reitiltään ja alus lähettää ihmiset lähimmälle elinkelpoiselle planeetalle vain muutama tavara mukanaan. Planeetalta löytyy vettä ja ilmasto on sopiva, mutta ruokaa retkikunnalla on vain muutamaksi kuukaudeksi eikä lääkkeitä ole ollenkaan. Pian ryhmän kesken alkaa esiintyä erimielisyyksiä johtamiseen, sukupuolirooleihin ja lisääntymiseen liittyen. Teoksen nimetön päähenkilö, jonka paikoin epäluotettavaa kerrontaa teos on, ei suostu synnytyskoneeksi eikä alistumaan muiden tahtoon. Miten asiat ratkaistaan? Sitä en tässä kerro.

Kiinnostavinta teoksessa olivat sen herättämät kysymykset; kuka johtaa joukkoa ja miksi? Kuka tekee päätökset ja mitä tehdään erimielisyystilanteissa? Voiko ihminen valita oman kohtalonsa vai tuleeko hänen alistua "yhteisen hyvän" edessä? Russ ei kirjoita hyvän mielen saippuaoopperaseikkailuscifiä, vaan hänen vastauksensa edellä mainittuihin kysymyksiin ovat perin raadollisia. Teoksessa ei mene kauaakaan, kun naisen ja miehen ollessa eri mieltä mies turvautuu väkivaltaan ja byrokraattimies julistautuu ryhmän johtajaksi. Kun päähenkilö haluaa olla yksin, karkaa muilta ja pystyttää oman leirinsä kauemmas, häntä tullaan hakemaan takaisin isolla porukalla. Kohtu ja yhteinen hyvä tulevat aina ennen omaa tahtoa (kuten myös toisessa scifiklassikossa, Margaret Atwoodin Orjattaresi -teoksessa).

Teoksen jännite kestää noin kirjan puoliväliin saakka. Sen jälkeen teksti käy vaikeaselkoiseksi ja raskaaksi. Suuret pohdinnat ja monologit kuolemasta, menneisyydestä, omastatunnosta, filosofiasta ja jumalasta ovat sekavia ja poukkoilevia, enkä saanut niistä juuri mitään irti. Mutta ehkä hidas kuolema onkin välillä kirkasta ja välillä sumeaa, hetkittäin ahdistavaa, hetkittäin kaunista. Loppuosion lukeminen vaatii lukijalta paljon ja itse en juuri ennen nukkumaanmenoa ollut selvästikään sopivassa mielentilassa.

Suosittelen teosta suurten kysymysten pohtijoille sekä yhteiskuntakritiikkinä myös nykyhetkeä ajatellen. Kun ollaan muutoksen jälkeisessä tilanteessa, kuka ottaa vallan käsiinsä ja millä perusteella?


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Dalai Lama & Desmond Tutu with Douglas Abrams - The Book of Joy

Tunnelma teoksen jälkeen: Lämpöä, inhimillisyyttä, suunta, johon pyrkiä. Tekee mieli kokeilla teoksen lopussa esiteltyjä iloharjoituksia. Olla tavallinen ihminen toiselle tavalliselle ihmiselle.

Dalai Lama ja Desmond Tutu kohtasivat ehkä viimeistä kertaa keväällä 2015 Dharamsalassa Dalai Laman 80-vuotissyntymäpäivillä. He viettivät viikon yhdessä keskustellen ilosta, sen synnystä ja esteistä ja jakaen omia kokemuksiaan iloon ja kärsimykseen liittyen. Tähän kirjaan on tapaamisessa mukana ollut Douglas Abrams kerännyt teemoittain keskustelujen kulkua, kysymyksiä ja vastauksia, mutta samalla mukaan on tarttunut myös värikkäitä tunnelmia, hyväntahtoista kiusoittelua ja naurua. 

Ensimmäisenä päivänä Dalai Lama ja Tutu keskustelivat todellisen ilon luonteesta, toinen ja kolmas päivä oli varattu iloa estävien asioiden käsittelyyn ja kaksi viimeistä päivää he pohtivat ilon kahdeksaa "pylvästä" eli asioita, jotka tuottavat iloa. 

Kaikista koskettavinta teoksessa oli mielestäni kahden eri uskontokunnan edustajan rauhanomainen, kunnioittava ja yhdistäviin tekijöihin keskittyvä dialogi. Kunnioitus ei jäänyt vain sanojen tasolle; kun Dalai Lamalle tarjotaan ehtoollinen, hän kommentoi, että buddhalaiset munkit eivät periaatteessa juo alkoholia. Silti hän maistaa tipan ehtoollisviiniä, sillä viinillä on kristityille alkoholia tärkeämpi merkitys. Ja tietysti tästäkin asiasta saatiin naurua ja huumoria, kun Desmond Tutu lupasi valvoa, ettei Dalai Lama pääse auton rattiin viinipäissään. 

Kirjan tärkeimmäksi sanomaksi nousi ihmisen suhde toiseen ihmiseen. Kun suhtaudumme kanssakulkijoihin lähimmäisinä ja ajattelemme heidän hyvinvointiaan, myös oma hyvinvointimme kasvaa. Yksinkertaistettuna meidän tulisi siirtyä "minä, minä" -ajattelusta kohti me-ajattelua. Ilon kahdeksan pylvästä ( perspektiivi, nöyryys, huumori, hyväksyminen, anteeksiantaminen, kiitollisuus, myötätunto ja anteliaisuus) liittyvät kaikki ihmisen suhteeseen ympäröivään maailmaan ja toisaalta itseensä. 

Välillä teoksen kirjoittajan eli Douglas Abramsin omat selitykset ja kokemukset tuntuvat turhilta ja se on teoksen ainoa miinus. Muuten kirjaa oli ilo lukea ja erityisesti Dalai Laman ja Desmond Tutun tarinat kohtaamistaan ihmisistä ja oman elämänsä varrelta koskettivat syvästi. Oman kotimaansa jättämään joutunut sekä apartheidin keskellä kasvanut eivät ole antaneet kokemustensa katkeroittaa.

Suosittelen teosta antoisista vuoropuheluista kiinnostuneille sekä iloa etsiville ja kaipaaville. Teoksen lopussa on myös hyviä iloon liittyviä käytännön harjoituksia.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Helmi Kekkonen - Vieraat

Tunnelma kirjan jälkeen: Kaikki pyörii lapsellisuuden tai lapsettomuuden ympärillä. Äitiys on helppoa, äitiys on vaikeaa, ilman lasta on helppoa, ilman lasta on vaikeaa, joidenkin pitäisi olla äitejä, joidenkin ei pitäisi olla äitejä, joidenkin ei pitäisi olla isiä.

Helmi Kekkosen neljäs teos Vieraat oli mukavan kompakti ja kauniisti kirjoitettu kirja, joka oli ilo lukea synkähköistä teemoista huolimatta. Olen tykännyt Kekkosen aiemmastakin tuotannosta eikä Vieraat ollut poikkeus. Teos oli tänä vuonna myös Runeberg-palkintoehdokkaana.

Vieraat on episodiromaani, jonka päähenkilöt on kutsuttu kesäisiin juhliin. Juhla merkitsee eri ihmisille eri asioita; kun yksi haluaa unohtaa piinaavan lapsettomuutensa, toinen katuu lasten hankintaa ja kolmas kaipaa ystäviä yksinhuoltajan arkeen. Vanhemman ja lapsen suhde, äitiys, isyys ja lapsettomuus ovat episodeja yhdistäviä tekijöitä. 

Teoksen kieli on ilmavaa ja se kantaa loppuun saakka, vaikka loppuratkaisu onkin hieman teennäinen. Tarinat avaavat uskottavasti erilaisissa elämäntilanteissa itsensä ja ympäristönsä kanssa kipuilevien henkilöhahmojen tunne-elämää ja tehtyjä päätöksiä. Jokaisesta löytää jotain samaistumispintaa. Yksikään teoksen kohtauksista ei nouse toisen yli, vaan kokonaisuus on tasavahva.

Teos sai pohtimaan omaa suhtautumista äitiyteen ja sen mukanaan tuomiin haasteisiin ja ymmärtämään paremmin esimerkiksi lapsettomuuden mukanaan tuomaa kipua. Molemmat asiat ovat minulle vieraita. Hyvä kirjallisuus saakin mielestäni mielen ryömimään toisen nahan alle ja katsomaan maailmaa vierain silmin. Vieraat onnistuu herättämään ajatuksia.

Suosittelen teosta harmaan sävyjä kaipaaville ja perhedynamiikan kuvauksesta pitäville.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Jungeun Hwang - One Hundred Shadows

Tunnelma kirjan jälkeen: Tumma metsä ympärillä haihtuu hitaasti, kaupungin valoissa varjojen reunamilla parveilee perhosia ja keltaisia lehtiä. Jostain ojentuu käsi ja siihen on hyvä tarttua.

Hwang Jungeunin (tai länsimaalaisittain Jungeun Hwangin) One Hundred Shadows ilmestyi Koreassa vuonna 2010 ja esikoisteos sai heti hyviä arvosteluja kriitikoilta. Se myös voitti korealaisia kirjallisuuspalkintoja. Täytyy sanoa, että en yhtään ihmettele; teos oli hämmästyttävän mukaansatempaava, surullinen, mutta samalla toiveikas. Jos One Hundred Shadows olisi sää, se olisi kirkas, pimenevä ilta, juuri kun aurinko on lähes laskenut.

Teos kertoo kahdesta nuoresta, Eungyosta ja Mujaesta, jotka työskentelevät korjauspajojen apulaisina ja asuvat slummialueella. Heillä ei ole juuri koulutusta eikä erityisiä haaveita tulevaisuuden varalle. Kaikki muuttuu kuitenkin yhä epävarmemmaksi, kun monikerroksiset, huoltofirmoja ja korjauspajoja sisältävät rakennukset aiotaan purkaa pilvenpiirtäjien tieltä. Samaan aikaan slummin asukkaiden varjot alkavat kasvaa. 

Maagisen realismin aineksia sisältävä tarina on kuin aarrearkku. Arkisten tapahtumien lomassa kerrotut tarinat päähenkilöiden sukulaisista ja tuttavista rikastavat kuvaa siitä köyhästä yhteiskuntaluokasta, joka on näkymätön myös Koreassa. Hwang kertoo pahvilaatikoista kodin tehneestä naisesta sekä pelkkiä lamppuja myyvästä erikoiskojusta, jotka molemmat katoavat ja unohtuvat rakennuksen purkamisen myötä. Eungyon ja Mujaen kaveruus ja pilkahteleva, kömpelö ihastus tuovat tarinaan kuitenkin keveyttä ja valoa. 

Pidin todella paljon teoksen yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta, joka kuitenkin tapahtui pienimuotoisesti. Kuinka kivijalkamyymälät kuolevat ja erilaiset korjaustaidot unohtuvat, kuinka ihmisen oma varjo kuvastaa pelkoja ja tulevaisuuden epävarmuutta. Hämärä on teoksen vallitseva olomuoto.

For instance, is it really so natural and inevitable for an old woman to eke out a living by scavenging cardboard boxes? Is that part of the essence of human life? Is dying like that down to the individual, nothing to do with anyone else? And if it's not natural and inevitable, just sufficiently common to be accepted as such, isn't that futility even worse than if it was simply the essence of life? (s.127)

Toisaalta vaakakupissa ovat luonto, avaruus, sulkapallon pelaaminen, yhdessä syöminen ja asioiden pohdiskelu, elämän pienet ilot. Niistä nauttimiseksi ei tarvita paksua kukkaroa, suurta asuntoa, isoa tavarakasaa. Pimeä ei pelota, kun taivaalla loistavat tähdet, keltaiset lehdet täkittävät maan ja ystävä seisoo lähellä.

Suosittelen teosta tunnelmallisista romaaneista pitäville ja varjojen salaisuuksiin uskoville. 

lauantai 21. tammikuuta 2017

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

Tunnelma kirjan jälkeen: Ihana vaahtokarkkipussillinen, niin makeaa aluksi! Sitten makeus alkaa äklöttää ja lopulta tekisi mieli heittää loput karkit biojätteeseen, mutta loppupussillisen sinnittelee silti.

En muista, olenko lukenut mitään Riku Korhosen romaania aiemmin. Emme enää usko pahaan on kuitenkin jo hänen kuudes teoksensa. En enää muista, miksi varasin teoksen, mutta en ole ollut ainoa, sillä vieläkin varausjonossa odottelee noin 1000 teoksesta kiinnostunutta.

Teos kertoo turkulaisella omakotitaloalueella asuvasta nelihenkisestä perheestä, jonka elämä on idyllistä ja arkista. Perheen isä Eero haluaa jännitystä elämään ja päättää siepata vaimonsa ystävänsä avustuksella, kuten miehet ovat aikojen alusta asti tehneet. Sieppauksella on traagiset seuraukset.

Olin aluksi aivan lumoutunut romaanin kielestä! Vahva, tuoksuva ja loistava arjen kuvaus päättyvistä kesäilloista pihoilla, rannoilla, hiekan takertuminen reiteen, valkoisen kissan vinha hyppy liiterin taakse kärpäsjahdin tuoksinassa. Ensimmäiset luvut etenivät kuin siivillä, mutta sitten alkoi kyllästyttää. Kahlasin kirjaa iltaisin läpi luku luvulta, kunnes lopulta vain selailin teoksen loppuun. Miksi kävi näin?

"He kulkivat kummallisena touhuavan elämän keskellä, rannan korsilla kiipeävien selästään viiriäisenmunaa muistuttavien ruokohämähäkkien, hämärässä sirittävien lehtohepokattien, leväkasojen lietteessä ajopuiden varjoissa paleotsooisella hitaudella ryömivien ja häirittyinä kokoon käpertyvien mustapallosiirojen, horsmanlehdellä nukkuvan aniliininpunaisen pikkukiitäjän, tammikarikkeessa mekaanisella jöröydellä rapistelevien sarvikuonokkaiden ja harakanraatoa syövien pikikuoristen haiskiaisentoukkien keskellä." (s.205). Tuuperruin näihin lauseisiin, vaikka teoksen jännite kasvoikin jatkuvasti ja miehisen sieppauksen jälkimainingit loiskuivat viimeisille sivuille saakka. 

Tapahtumien edetessä myös juoni muuttui epäuskottavammaksi, hahmot eivät jaksaneet kiinnostaa ja miehinen uho alkoi tylsistyttää aivokapasiteettia. Juuri arjen ja pienten vastoinkäymisten kuvaus oli mielestäni teoksen parasta antia, mutta äijäromaaniksikin kuvattuun teokseen vaadittiin näköjään kovempia kierroksia. Plaa.

Koska maailmassa on paljon muitakin kirjoja, pikaselaus oli paikallaan viimeisen 150 sivun osalta. Nyt suunta kohti jotain aivan erilaista!

Suosittelen kirjaa miehisistä seksuaalisista frustraatioista ja niiden ilmenemistavoista kiinnostuneille.

Brian R. Keating & Kim Long - Näin syntyy tee - tiedettä lehdistä

Tunnelma kirjan jälkeen: Haluan maistaa kaikkia teelaatuja! Antakaa teetä! Lisää teetä! Kenialaista vahvaa mustaa teetä ja satoja vuosia vanhojen teepuiden satoa!

Asun ihanan Nide-kirjakaupan lähellä ja pistäydyin siellä ennen joulua lahja-asioissa, mutta mukaan tarttui myös tämä kirja. Kaikki teehen liittyvä on kiinnostavaa ja tämä teos pureutui kiitettävän syvälle tee-elämyksen ytimeen.

Teoksen pääluvuissa käsitellään teepensasta, teen kemiaa, teen makua, teen ostamista ja säilyttämistä, perusteetarvikkeita sekä teen valmistusta. Monet asiat ovat epäammattimaiselle teeharrastajalle jo tuttuja, mutta uutta tietoa sain esimerkiksi siitä, miten kofeiini poistetaan teelehdistä, miten teen kasvupaikka vaikuttaa teen laatuun ja makuun ja miten teelehtiä kannattaa liikutella haudutuksen aikana. Pitäisi jatkossa muistaa myös nuuskutella teetä enemmän, sillä teellä on todettu olevan aromaterapeuttisia vaikutuksia muiden terveellisten vaikutusten lisäksi.

Eri maiden teekulttuureita ja -laatuja teos valottaa myös lyhyesti. Esimerkiksi Kiinassa ja Japanissa teeseremoniat ja teelaadut eroavat varsin paljon toisistaan. Vain tutustumalla ja kokeilemalla voi löytää omat suosikkinsa. Kirja innostaa lähtemään hyvään teekauppaan avoimin mielin. Viime aikoina olen itse tykästynyt etenkin puerh-teehen, joka maistui ensimmäisellä maistelukerralla lähinnä hevosenlannalta eli maanläheiseltä... Myös japanilaisen ja korealaisen vihreän teen ruohomainen maku on tutustumisen arvoinen.

Teenviljely on iso bisnes ja pensaiden risteyttäminen ja kloonaus nykypäivää. On kuitenkin ihanaa ajatella, että jossain kasvaa vielä villinä satoja vuosia vanhoja teepensaita tai -puita, jotka tuottavat satoa omaan tahtiinsa. Myös teeturismi on uusi turismin muoto, sillä ihmiset haluavat päästä tutustumaan teeplantaaseille tai vanhoihin teemyymälöihin. 

Suosittelen teosta teestä kiinnostuneille nautiskelijoille, jotka haluavat syventää tietämystään. Kirjaa lukiessa on hyvä olla varattuna teetä viereen :)

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Madeleine Thien - Do Not Say We Have Nothing

Tunnelma kirjan jälkeen: Valinnanvapaus <3 Lankakerä, jonka päät risteilevät ja joka pyörii lopulta pimeyteen.

Madeleine Thienin neljäs teos kertoo Kiinan vallankumouksista sekä niiden vaikutuksista kahteen muusikkoperheeseen 1940-luvulta tähän päivään. Pienten ihmisten kohtalot valtion sisäisessä myllerryksessä on kuvattu erinomaisesti ja kirja osoittaa, että poliittisen valtakamppailun jäljet eivät katoa näkyvistä, vaikka niistä aktiivisesti Kiinassa vaietaankin.

Miltä tuntuisi elää maassa, jossa et voi valita puolisoasi, ammattiasi, työpaikkaasi, asuinpaikkaasi tai lastesi määrää? Maon Kiinassa puolue pystyi päättämään toverin asiat parhaaksi katsomallaan tavalla. Teoksen keskiössä ovat nuoret muusikot Sparrow, Zhuli ja Kai, joiden elämään vaikuttavat vanhempien vastavallankumouksellisiksi nimetyt teot sekä musiikki, joka tuomitaan porvarilliseksi ja kaikin tavoin turmiolliseksi. Jokainen pyrkii selviytymään tilanteesta omalla traagisella tavallaan.

Kun aloitin lukemaan kirjaa, en meinannut millään päästä kertomuksen kyytiin. Menin sekaisin ihmisten nimissä ja ajankohdissa, sillä teoksessa kulkevat rinnakkain nykyhetki ja mennyt. Mutta kun teos pääsi vauhtiin ja henkilöt tulivat tutuiksi, kirjan imu oli todella vahva ja tapahtumat jäivät pyörimään mieleen pitkiksi ajoiksi. Erityisen hyvin teos vangitsi mielestäni perheiden hajoamisen ja siihen liittyvän tuskan; työleirille lähetetty sukulainen on jatkuvasti mielessä, vaikka sukulaisuussuhde täytyy kieltää ja sisaruussuhteet katkeavat puolueuskollisuuden mukana. Tällainen tilanne on yhä Pohjois-Koreassa, missä puolue ohittaa tärkeydessään kaiken muun.

Ihmisiä ajaa eteenpäin kuitenkin toivo ja usko siitä, että seuraavalla sukupolvella asiat ovat paremmin. Thienin romaani ei pursuile iloa, mutta musiikki on se vihreänä versova toivo, joka siirtyy sukupolvelta toiselle ja kuljettaa mukanaan tarinoita.

Hitaasta alusta ja hetkittäin turhan ylenpalttisista kuvailuista huolimatta Do Not Say We Have Nothing oli loistava vuoden 2016 lopetus. Suosittelen teosta henkilöille, joiden mielestä moraalissa on harmaan sävyjä ja jotka ovat kiinnostuneita vallankumousten vaikutuksista ihmiskohtaloihin.

Pauli Aalto-Setälä & Mikael Saarinen - Innostus. Myötämanipuloinnin aakkoset.

Tunnelma kirjan jälkeen: Missä naiset? Vähän tekisi mieli alkaa intoilla jostakin, mutta sitten alkaa laiskottaa.

"Suomeen tarvitaan lisää innostusta ja innostumisen osaamista." Näin meille kertoo teoksen takakansiteksti. Kirjoittajat ovat asiastaan ainakin innostuneita. Mikael Saarinen on yrittäjätaustainen lyhytpsykoterapeutti ja Pauli Aalto-Setälä innostava liikkeenjohtaja ja journalisti ja heidän intoilunsa käy selväksi kirjan sivuilta.

Teos koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisessä käsitellään innostumista ja toisessa innostamista. Tekstin lomaan on myös istutettu myötämanipulointiharjoituksia, joita tekemällä innostustaan on mahdollista lisätä. Teos on helppolukuinen ja siinä on paljon esimerkkejä arkielämän innostujista ja innostajista. Naiset eivät ilmeisesti juuri innostu tai innosta, sillä naisesimerkkejä teoksesta on vaikea löytää. Lisäksi hetkittäinen menestyspuhe saa näkemään punaista.

Sana "myötämanipulointi" ärsyttää!! Miksei voi vain puhua innostamisesta? Koska kirjassa on myös paljon asiaa, on harmittavaa, että yksi sana antaa kokonaisuudelle niin negatiivisen sävyn.

Kiinnostavinta antia teoksessa olivat pohdinnat innostuksen erilaisista taustavaikuttajista ja siitä, mitkä ovat innostumisen mahdollisia esteitä. Esimerkiksi kontrollihakuinen henkilö haluaa usein hallita tilannetta ja innostuminen voi olla uhka hallinnan tunteelle. Jokaisella on kuitenkin taito innostua ja teoksessa on hyviä vinkkejä oman innostumisen kehittämiseen.

Myös "innostamisen positiivinen pyramidimalli" on minusta ihan pätevä kolmio (sivulla 91). Miten tuetaan toisen innostumista parhaalla mahdollisella tavalla? "Ei se kuitenkaan toimi" vai "Mahtava idea, kerro heti lisää!" :) Koska kaikki kohtaavat ja ovat itsekin välillä innon latistajia, teoksessa annetaan myös ohjeita latistajien kohtaamiseen ja siihen, kuinka säilyttää innostus latistavista tilanteista huolimatta.

Kirjassa paras asia oli kuitenkin sivun 20 mustavalkoinen haitaristin kuva ja sen kuvateksti: Matti Korva intoilee haitarin kanssa. Innostua ja intoilla voi siis mistä vaan ja se on ihanaa! Uusin oma innostukseni on Kuopion jääkiekkojoukkue Kalpa ja yhdessä intoilu tekee innostuksesta vielä kaksin verroin huipumpaa. Lisää innostusta maailmaan!

Suosittelen kirjaa sellaisille innostusta etsiville tyypeille, jotka pohtivat innostuksen olemusta tai joilta innostus on hieman kateissa. Menestyspuheelle vakavasti allergiset älköötte vaivautuko.