Viet Thanh Nguyen - The Refugees

Tunnelma teoksen jälkeen: Jumitun ihanaan purkkaan. Yritän saada käteni irti siitä, mutta samalla jalat tarttuvat kiinni. Purkka on ironisen värinen.

Viet Thanh Nguyenin kahdeksasta novellista koostuva kokoelma The Refugees kertoo maahanmuutosta, kotimaan kaipuusta, sopeutumisesta ja oman polun etsimisestä lämpimän, mutta hetkittäin viiltävän ironisesti. Nguyenin edellinen romaani The Sympathizer oli yksi viime vuoden suosikkikirjoistani eikä uusi novellikokoelma kauas puusta putoa.

Novellit ovat lyhyehköjä katsauksia erilaisiin uudessa ympäristössä esiin nouseviin konflikteihin. Vietnamin sodan aikainen jako etelän ja pohjoisen joukkoihin seuraa pakolaisten mukana uuteen maahan ja sen ylittämiseen tarvitaan toisen asemaan asettumista. Amerikkalainen ja isänmaallinen Vietnamia pommittanut mies ei meinaa hyväksyä tyttärensä vietnamilaislähtöistä poikaystävää. Vietnamissa asuvan tytön amerikkalainen puolisisko tulee käymään ja pitkään ylläpidetty kuva amerikkalaisesta unelmasta osoittautuu hattaraksi ja haavekuvaksi. Ihmiset tuntevat myötätuntoa, kateutta, alistuvat kohtaloonsa tai yllättävät itsensä ja lähipiirinsä. Perheissä kulttuurit kohtaavat välillä lempeästi, välillä väkivaltaisesti tai koomisesti.

Nguyen kirjoittaa tarkkanäköisesti ja ottaa valaisevan lamppunsa alle pieniä arjen kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia. Pidin erityisesti kauniista ja yksinkertaisesta kielestä sekä vaatimattomien ja pienten tapahtumien merkityksellisyydestä. Kun köyhä sisko polttaa kateuden ja pettymyksen keskellä amerikansiskon lähettämiä valokuvia, tunteet vellovat sivuilta mielen sopukoihin ja savun voi melkein haistaa.

Novelleista suosikkejani olivat Black-Eyed Woman, Fatherland ja War Years. Niissä oli tavoitettu mielestäni jotain tärkeää vieraana olemisesta, yhteisöllisyydestä ja ennakkoluulojen osoittautumisesta vääräksi. Novellit eroavat toisistaan paljon ja sen voi nähdä joko kokoelman vahvuutena tai heikkoutena.

Suosittelen teosta lyhyiden tarinoiden ystäville, jotka haluavat asettua toisen asemaan. Oli kiinnostavaa sukeltaa pikkuhiljaa dementiaan sairastuvan miehen kirjastonhoitajavaimon nahkoihin!

Joanna Russ - We Who Are About To...

Tunnelma kirjan jälkeen: Kuin olisi juossut uuvuttavan maratonin! Puoliväliin asti kaikki sujuu hyvin, sen jälkeen askel alkaa painaa. 

Akateemisen kirjakaupan kirjahyllyt ovat liian kutsuvia ja eilen tämä kirja hyppäsi ostoskoriini scifihyllyn päädystä. Joanna Russ oli yksi feministisen scifin uranuurtajista enkä ollut aikaisemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. We Who Are About To... on julkaistu vuonna 1977 ja sitä pidetään yhtenä scifin klassikoista.

Kirja kertoo avaruusajan retkikunnasta, joka harhautuu reitiltään ja alus lähettää ihmiset lähimmälle elinkelpoiselle planeetalle vain muutama tavara mukanaan. Planeetalta löytyy vettä ja ilmasto on sopiva, mutta ruokaa retkikunnalla on vain muutamaksi kuukaudeksi eikä lääkkeitä ole ollenkaan. Pian ryhmän kesken alkaa esiintyä erimielisyyksiä johtamiseen, sukupuolirooleihin ja lisääntymiseen liittyen. Teoksen nimetön päähenkilö, jonka paikoin epäluotettavaa kerrontaa teos on, ei suostu synnytyskoneeksi eikä alistumaan muiden tahtoon. Miten asiat ratkaistaan? Sitä en tässä kerro.

Kiinnostavinta teoksessa olivat sen herättämät kysymykset; kuka johtaa joukkoa ja miksi? Kuka tekee päätökset ja mitä tehdään erimielisyystilanteissa? Voiko ihminen valita oman kohtalonsa vai tuleeko hänen alistua "yhteisen hyvän" edessä? Russ ei kirjoita hyvän mielen saippuaoopperaseikkailuscifiä, vaan hänen vastauksensa edellä mainittuihin kysymyksiin ovat perin raadollisia. Teoksessa ei mene kauaakaan, kun naisen ja miehen ollessa eri mieltä mies turvautuu väkivaltaan ja byrokraattimies julistautuu ryhmän johtajaksi. Kun päähenkilö haluaa olla yksin, karkaa muilta ja pystyttää oman leirinsä kauemmas, häntä tullaan hakemaan takaisin isolla porukalla. Kohtu ja yhteinen hyvä tulevat aina ennen omaa tahtoa (kuten myös toisessa scifiklassikossa, Margaret Atwoodin Orjattaresi -teoksessa).

Teoksen jännite kestää noin kirjan puoliväliin saakka. Sen jälkeen teksti käy vaikeaselkoiseksi ja raskaaksi. Suuret pohdinnat ja monologit kuolemasta, menneisyydestä, omastatunnosta, filosofiasta ja jumalasta ovat sekavia ja poukkoilevia, enkä saanut niistä juuri mitään irti. Mutta ehkä hidas kuolema onkin välillä kirkasta ja välillä sumeaa, hetkittäin ahdistavaa, hetkittäin kaunista. Loppuosion lukeminen vaatii lukijalta paljon ja itse en juuri ennen nukkumaanmenoa ollut selvästikään sopivassa mielentilassa.

Suosittelen teosta suurten kysymysten pohtijoille sekä yhteiskuntakritiikkinä myös nykyhetkeä ajatellen. Kun ollaan muutoksen jälkeisessä tilanteessa, kuka ottaa vallan käsiinsä ja millä perusteella?

Dalai Lama & Desmond Tutu with Douglas Abrams - The Book of Joy

Tunnelma teoksen jälkeen: Lämpöä, inhimillisyyttä, suunta, johon pyrkiä. Tekee mieli kokeilla teoksen lopussa esiteltyjä iloharjoituksia. Olla tavallinen ihminen toiselle tavalliselle ihmiselle.

Dalai Lama ja Desmond Tutu kohtasivat ehkä viimeistä kertaa keväällä 2015 Dharamsalassa Dalai Laman 80-vuotissyntymäpäivillä. He viettivät viikon yhdessä keskustellen ilosta, sen synnystä ja esteistä ja jakaen omia kokemuksiaan iloon ja kärsimykseen liittyen. Tähän kirjaan on tapaamisessa mukana ollut Douglas Abrams kerännyt teemoittain keskustelujen kulkua, kysymyksiä ja vastauksia, mutta samalla mukaan on tarttunut myös värikkäitä tunnelmia, hyväntahtoista kiusoittelua ja naurua. 

Ensimmäisenä päivänä Dalai Lama ja Tutu keskustelivat todellisen ilon luonteesta, toinen ja kolmas päivä oli varattu iloa estävien asioiden käsittelyyn ja kaksi viimeistä päivää he pohtivat ilon kahdeksaa "pylvästä" eli asioita, jotka tuottavat iloa. 

Kaikista koskettavinta teoksessa oli mielestäni kahden eri uskontokunnan edustajan rauhanomainen, kunnioittava ja yhdistäviin tekijöihin keskittyvä dialogi. Kunnioitus ei jäänyt vain sanojen tasolle; kun Dalai Lamalle tarjotaan ehtoollinen, hän kommentoi, että buddhalaiset munkit eivät periaatteessa juo alkoholia. Silti hän maistaa tipan ehtoollisviiniä, sillä viinillä on kristityille alkoholia tärkeämpi merkitys. Ja tietysti tästäkin asiasta saatiin naurua ja huumoria, kun Desmond Tutu lupasi valvoa, ettei Dalai Lama pääse auton rattiin viinipäissään. 

Kirjan tärkeimmäksi sanomaksi nousi ihmisen suhde toiseen ihmiseen. Kun suhtaudumme kanssakulkijoihin lähimmäisinä ja ajattelemme heidän hyvinvointiaan, myös oma hyvinvointimme kasvaa. Yksinkertaistettuna meidän tulisi siirtyä "minä, minä" -ajattelusta kohti me-ajattelua. Ilon kahdeksan pylvästä ( perspektiivi, nöyryys, huumori, hyväksyminen, anteeksiantaminen, kiitollisuus, myötätunto ja anteliaisuus) liittyvät kaikki ihmisen suhteeseen ympäröivään maailmaan ja toisaalta itseensä. 

Välillä teoksen kirjoittajan eli Douglas Abramsin omat selitykset ja kokemukset tuntuvat turhilta ja se on teoksen ainoa miinus. Muuten kirjaa oli ilo lukea ja erityisesti Dalai Laman ja Desmond Tutun tarinat kohtaamistaan ihmisistä ja oman elämänsä varrelta koskettivat syvästi. Oman kotimaansa jättämään joutunut sekä apartheidin keskellä kasvanut eivät ole antaneet kokemustensa katkeroittaa.

Suosittelen teosta antoisista vuoropuheluista kiinnostuneille sekä iloa etsiville ja kaipaaville. Teoksen lopussa on myös hyviä iloon liittyviä käytännön harjoituksia.

Helmi Kekkonen - Vieraat

Tunnelma kirjan jälkeen: Kaikki pyörii lapsellisuuden tai lapsettomuuden ympärillä. Äitiys on helppoa, äitiys on vaikeaa, ilman lasta on helppoa, ilman lasta on vaikeaa, joidenkin pitäisi olla äitejä, joidenkin ei pitäisi olla äitejä, joidenkin ei pitäisi olla isiä.

Helmi Kekkosen neljäs teos Vieraat oli mukavan kompakti ja kauniisti kirjoitettu kirja, joka oli ilo lukea synkähköistä teemoista huolimatta. Olen tykännyt Kekkosen aiemmastakin tuotannosta eikä Vieraat ollut poikkeus. Teos oli tänä vuonna myös Runeberg-palkintoehdokkaana.

Vieraat on episodiromaani, jonka päähenkilöt on kutsuttu kesäisiin juhliin. Juhla merkitsee eri ihmisille eri asioita; kun yksi haluaa unohtaa piinaavan lapsettomuutensa, toinen katuu lasten hankintaa ja kolmas kaipaa ystäviä yksinhuoltajan arkeen. Vanhemman ja lapsen suhde, äitiys, isyys ja lapsettomuus ovat episodeja yhdistäviä tekijöitä. 

Teoksen kieli on ilmavaa ja se kantaa loppuun saakka, vaikka loppuratkaisu onkin hieman teennäinen. Tarinat avaavat uskottavasti erilaisissa elämäntilanteissa itsensä ja ympäristönsä kanssa kipuilevien henkilöhahmojen tunne-elämää ja tehtyjä päätöksiä. Jokaisesta löytää jotain samaistumispintaa. Yksikään teoksen kohtauksista ei nouse toisen yli, vaan kokonaisuus on tasavahva.

Teos sai pohtimaan omaa suhtautumista äitiyteen ja sen mukanaan tuomiin haasteisiin ja ymmärtämään paremmin esimerkiksi lapsettomuuden mukanaan tuomaa kipua. Molemmat asiat ovat minulle vieraita. Hyvä kirjallisuus saakin mielestäni mielen ryömimään toisen nahan alle ja katsomaan maailmaa vierain silmin. Vieraat onnistuu herättämään ajatuksia.

Suosittelen teosta harmaan sävyjä kaipaaville ja perhedynamiikan kuvauksesta pitäville.