sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Joanna Russ - We Who Are About To...

Tunnelma kirjan jälkeen: Kuin olisi juossut uuvuttavan maratonin! Puoliväliin asti kaikki sujuu hyvin, sen jälkeen askel alkaa painaa. 

Akateemisen kirjakaupan kirjahyllyt ovat liian kutsuvia ja eilen tämä kirja hyppäsi ostoskoriini scifihyllyn päädystä. Joanna Russ oli yksi feministisen scifin uranuurtajista enkä ollut aikaisemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. We Who Are About To... on julkaistu vuonna 1977 ja sitä pidetään yhtenä scifin klassikoista.

Kirja kertoo avaruusajan retkikunnasta, joka harhautuu reitiltään ja alus lähettää ihmiset lähimmälle elinkelpoiselle planeetalle vain muutama tavara mukanaan. Planeetalta löytyy vettä ja ilmasto on sopiva, mutta ruokaa retkikunnalla on vain muutamaksi kuukaudeksi eikä lääkkeitä ole ollenkaan. Pian ryhmän kesken alkaa esiintyä erimielisyyksiä johtamiseen, sukupuolirooleihin ja lisääntymiseen liittyen. Teoksen nimetön päähenkilö, jonka paikoin epäluotettavaa kerrontaa teos on, ei suostu synnytyskoneeksi eikä alistumaan muiden tahtoon. Miten asiat ratkaistaan? Sitä en tässä kerro.

Kiinnostavinta teoksessa olivat sen herättämät kysymykset; kuka johtaa joukkoa ja miksi? Kuka tekee päätökset ja mitä tehdään erimielisyystilanteissa? Voiko ihminen valita oman kohtalonsa vai tuleeko hänen alistua "yhteisen hyvän" edessä? Russ ei kirjoita hyvän mielen saippuaoopperaseikkailuscifiä, vaan hänen vastauksensa edellä mainittuihin kysymyksiin ovat perin raadollisia. Teoksessa ei mene kauaakaan, kun naisen ja miehen ollessa eri mieltä mies turvautuu väkivaltaan ja byrokraattimies julistautuu ryhmän johtajaksi. Kun päähenkilö haluaa olla yksin, karkaa muilta ja pystyttää oman leirinsä kauemmas, häntä tullaan hakemaan takaisin isolla porukalla. Kohtu ja yhteinen hyvä tulevat aina ennen omaa tahtoa (kuten myös toisessa scifiklassikossa, Margaret Atwoodin Orjattaresi -teoksessa).

Teoksen jännite kestää noin kirjan puoliväliin saakka. Sen jälkeen teksti käy vaikeaselkoiseksi ja raskaaksi. Suuret pohdinnat ja monologit kuolemasta, menneisyydestä, omastatunnosta, filosofiasta ja jumalasta ovat sekavia ja poukkoilevia, enkä saanut niistä juuri mitään irti. Mutta ehkä hidas kuolema onkin välillä kirkasta ja välillä sumeaa, hetkittäin ahdistavaa, hetkittäin kaunista. Loppuosion lukeminen vaatii lukijalta paljon ja itse en juuri ennen nukkumaanmenoa ollut selvästikään sopivassa mielentilassa.

Suosittelen teosta suurten kysymysten pohtijoille sekä yhteiskuntakritiikkinä myös nykyhetkeä ajatellen. Kun ollaan muutoksen jälkeisessä tilanteessa, kuka ottaa vallan käsiinsä ja millä perusteella?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti