Jungeun Hwang - One Hundred Shadows

Tunnelma kirjan jälkeen: Tumma metsä ympärillä haihtuu hitaasti, kaupungin valoissa varjojen reunamilla parveilee perhosia ja keltaisia lehtiä. Jostain ojentuu käsi ja siihen on hyvä tarttua.

Hwang Jungeunin (tai länsimaalaisittain Jungeun Hwangin) One Hundred Shadows ilmestyi Koreassa vuonna 2010 ja esikoisteos sai heti hyviä arvosteluja kriitikoilta. Se myös voitti korealaisia kirjallisuuspalkintoja. Täytyy sanoa, että en yhtään ihmettele; teos oli hämmästyttävän mukaansatempaava, surullinen, mutta samalla toiveikas. Jos One Hundred Shadows olisi sää, se olisi kirkas, pimenevä ilta, juuri kun aurinko on lähes laskenut.

Teos kertoo kahdesta nuoresta, Eungyosta ja Mujaesta, jotka työskentelevät korjauspajojen apulaisina ja asuvat slummialueella. Heillä ei ole juuri koulutusta eikä erityisiä haaveita tulevaisuuden varalle. Kaikki muuttuu kuitenkin yhä epävarmemmaksi, kun monikerroksiset, huoltofirmoja ja korjauspajoja sisältävät rakennukset aiotaan purkaa pilvenpiirtäjien tieltä. Samaan aikaan slummin asukkaiden varjot alkavat kasvaa. 

Maagisen realismin aineksia sisältävä tarina on kuin aarrearkku. Arkisten tapahtumien lomassa kerrotut tarinat päähenkilöiden sukulaisista ja tuttavista rikastavat kuvaa siitä köyhästä yhteiskuntaluokasta, joka on näkymätön myös Koreassa. Hwang kertoo pahvilaatikoista kodin tehneestä naisesta sekä pelkkiä lamppuja myyvästä erikoiskojusta, jotka molemmat katoavat ja unohtuvat rakennuksen purkamisen myötä. Eungyon ja Mujaen kaveruus ja pilkahteleva, kömpelö ihastus tuovat tarinaan kuitenkin keveyttä ja valoa. 

Pidin todella paljon teoksen yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta, joka kuitenkin tapahtui pienimuotoisesti. Kuinka kivijalkamyymälät kuolevat ja erilaiset korjaustaidot unohtuvat, kuinka ihmisen oma varjo kuvastaa pelkoja ja tulevaisuuden epävarmuutta. Hämärä on teoksen vallitseva olomuoto.

For instance, is it really so natural and inevitable for an old woman to eke out a living by scavenging cardboard boxes? Is that part of the essence of human life? Is dying like that down to the individual, nothing to do with anyone else? And if it's not natural and inevitable, just sufficiently common to be accepted as such, isn't that futility even worse than if it was simply the essence of life? (s.127)

Toisaalta vaakakupissa ovat luonto, avaruus, sulkapallon pelaaminen, yhdessä syöminen ja asioiden pohdiskelu, elämän pienet ilot. Niistä nauttimiseksi ei tarvita paksua kukkaroa, suurta asuntoa, isoa tavarakasaa. Pimeä ei pelota, kun taivaalla loistavat tähdet, keltaiset lehdet täkittävät maan ja ystävä seisoo lähellä.

Suosittelen teosta tunnelmallisista romaaneista pitäville ja varjojen salaisuuksiin uskoville. 

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

Tunnelma kirjan jälkeen: Ihana vaahtokarkkipussillinen, niin makeaa aluksi! Sitten makeus alkaa äklöttää ja lopulta tekisi mieli heittää loput karkit biojätteeseen, mutta loppupussillisen sinnittelee silti.

En muista, olenko lukenut mitään Riku Korhosen romaania aiemmin. Emme enää usko pahaan on kuitenkin jo hänen kuudes teoksensa. En enää muista, miksi varasin teoksen, mutta en ole ollut ainoa, sillä vieläkin varausjonossa odottelee noin 1000 teoksesta kiinnostunutta.

Teos kertoo turkulaisella omakotitaloalueella asuvasta nelihenkisestä perheestä, jonka elämä on idyllistä ja arkista. Perheen isä Eero haluaa jännitystä elämään ja päättää siepata vaimonsa ystävänsä avustuksella, kuten miehet ovat aikojen alusta asti tehneet. Sieppauksella on traagiset seuraukset.

Olin aluksi aivan lumoutunut romaanin kielestä! Vahva, tuoksuva ja loistava arjen kuvaus päättyvistä kesäilloista pihoilla, rannoilla, hiekan takertuminen reiteen, valkoisen kissan vinha hyppy liiterin taakse kärpäsjahdin tuoksinassa. Ensimmäiset luvut etenivät kuin siivillä, mutta sitten alkoi kyllästyttää. Kahlasin kirjaa iltaisin läpi luku luvulta, kunnes lopulta vain selailin teoksen loppuun. Miksi kävi näin?

"He kulkivat kummallisena touhuavan elämän keskellä, rannan korsilla kiipeävien selästään viiriäisenmunaa muistuttavien ruokohämähäkkien, hämärässä sirittävien lehtohepokattien, leväkasojen lietteessä ajopuiden varjoissa paleotsooisella hitaudella ryömivien ja häirittyinä kokoon käpertyvien mustapallosiirojen, horsmanlehdellä nukkuvan aniliininpunaisen pikkukiitäjän, tammikarikkeessa mekaanisella jöröydellä rapistelevien sarvikuonokkaiden ja harakanraatoa syövien pikikuoristen haiskiaisentoukkien keskellä." (s.205). Tuuperruin näihin lauseisiin, vaikka teoksen jännite kasvoikin jatkuvasti ja miehisen sieppauksen jälkimainingit loiskuivat viimeisille sivuille saakka. 

Tapahtumien edetessä myös juoni muuttui epäuskottavammaksi, hahmot eivät jaksaneet kiinnostaa ja miehinen uho alkoi tylsistyttää aivokapasiteettia. Juuri arjen ja pienten vastoinkäymisten kuvaus oli mielestäni teoksen parasta antia, mutta äijäromaaniksikin kuvattuun teokseen vaadittiin näköjään kovempia kierroksia. Plaa.

Koska maailmassa on paljon muitakin kirjoja, pikaselaus oli paikallaan viimeisen 150 sivun osalta. Nyt suunta kohti jotain aivan erilaista!

Suosittelen kirjaa miehisistä seksuaalisista frustraatioista ja niiden ilmenemistavoista kiinnostuneille.

Brian R. Keating & Kim Long - Näin syntyy tee - tiedettä lehdistä

Tunnelma kirjan jälkeen: Haluan maistaa kaikkia teelaatuja! Antakaa teetä! Lisää teetä! Kenialaista vahvaa mustaa teetä ja satoja vuosia vanhojen teepuiden satoa!

Asun ihanan Nide-kirjakaupan lähellä ja pistäydyin siellä ennen joulua lahja-asioissa, mutta mukaan tarttui myös tämä kirja. Kaikki teehen liittyvä on kiinnostavaa ja tämä teos pureutui kiitettävän syvälle tee-elämyksen ytimeen.

Teoksen pääluvuissa käsitellään teepensasta, teen kemiaa, teen makua, teen ostamista ja säilyttämistä, perusteetarvikkeita sekä teen valmistusta. Monet asiat ovat epäammattimaiselle teeharrastajalle jo tuttuja, mutta uutta tietoa sain esimerkiksi siitä, miten kofeiini poistetaan teelehdistä, miten teen kasvupaikka vaikuttaa teen laatuun ja makuun ja miten teelehtiä kannattaa liikutella haudutuksen aikana. Pitäisi jatkossa muistaa myös nuuskutella teetä enemmän, sillä teellä on todettu olevan aromaterapeuttisia vaikutuksia muiden terveellisten vaikutusten lisäksi.

Eri maiden teekulttuureita ja -laatuja teos valottaa myös lyhyesti. Esimerkiksi Kiinassa ja Japanissa teeseremoniat ja teelaadut eroavat varsin paljon toisistaan. Vain tutustumalla ja kokeilemalla voi löytää omat suosikkinsa. Kirja innostaa lähtemään hyvään teekauppaan avoimin mielin. Viime aikoina olen itse tykästynyt etenkin puerh-teehen, joka maistui ensimmäisellä maistelukerralla lähinnä hevosenlannalta eli maanläheiseltä... Myös japanilaisen ja korealaisen vihreän teen ruohomainen maku on tutustumisen arvoinen.

Teenviljely on iso bisnes ja pensaiden risteyttäminen ja kloonaus nykypäivää. On kuitenkin ihanaa ajatella, että jossain kasvaa vielä villinä satoja vuosia vanhoja teepensaita tai -puita, jotka tuottavat satoa omaan tahtiinsa. Myös teeturismi on uusi turismin muoto, sillä ihmiset haluavat päästä tutustumaan teeplantaaseille tai vanhoihin teemyymälöihin. 

Suosittelen teosta teestä kiinnostuneille nautiskelijoille, jotka haluavat syventää tietämystään. Kirjaa lukiessa on hyvä olla varattuna teetä viereen :)

Madeleine Thien - Do Not Say We Have Nothing

Tunnelma kirjan jälkeen: Valinnanvapaus <3 Lankakerä, jonka päät risteilevät ja joka pyörii lopulta pimeyteen.

Madeleine Thienin neljäs teos kertoo Kiinan vallankumouksista sekä niiden vaikutuksista kahteen muusikkoperheeseen 1940-luvulta tähän päivään. Pienten ihmisten kohtalot valtion sisäisessä myllerryksessä on kuvattu erinomaisesti ja kirja osoittaa, että poliittisen valtakamppailun jäljet eivät katoa näkyvistä, vaikka niistä aktiivisesti Kiinassa vaietaankin.

Miltä tuntuisi elää maassa, jossa et voi valita puolisoasi, ammattiasi, työpaikkaasi, asuinpaikkaasi tai lastesi määrää? Maon Kiinassa puolue pystyi päättämään toverin asiat parhaaksi katsomallaan tavalla. Teoksen keskiössä ovat nuoret muusikot Sparrow, Zhuli ja Kai, joiden elämään vaikuttavat vanhempien vastavallankumouksellisiksi nimetyt teot sekä musiikki, joka tuomitaan porvarilliseksi ja kaikin tavoin turmiolliseksi. Jokainen pyrkii selviytymään tilanteesta omalla traagisella tavallaan.

Kun aloitin lukemaan kirjaa, en meinannut millään päästä kertomuksen kyytiin. Menin sekaisin ihmisten nimissä ja ajankohdissa, sillä teoksessa kulkevat rinnakkain nykyhetki ja mennyt. Mutta kun teos pääsi vauhtiin ja henkilöt tulivat tutuiksi, kirjan imu oli todella vahva ja tapahtumat jäivät pyörimään mieleen pitkiksi ajoiksi. Erityisen hyvin teos vangitsi mielestäni perheiden hajoamisen ja siihen liittyvän tuskan; työleirille lähetetty sukulainen on jatkuvasti mielessä, vaikka sukulaisuussuhde täytyy kieltää ja sisaruussuhteet katkeavat puolueuskollisuuden mukana. Tällainen tilanne on yhä Pohjois-Koreassa, missä puolue ohittaa tärkeydessään kaiken muun.

Ihmisiä ajaa eteenpäin kuitenkin toivo ja usko siitä, että seuraavalla sukupolvella asiat ovat paremmin. Thienin romaani ei pursuile iloa, mutta musiikki on se vihreänä versova toivo, joka siirtyy sukupolvelta toiselle ja kuljettaa mukanaan tarinoita.

Hitaasta alusta ja hetkittäin turhan ylenpalttisista kuvailuista huolimatta Do Not Say We Have Nothing oli loistava vuoden 2016 lopetus. Suosittelen teosta henkilöille, joiden mielestä moraalissa on harmaan sävyjä ja jotka ovat kiinnostuneita vallankumousten vaikutuksista ihmiskohtaloihin.

Pauli Aalto-Setälä & Mikael Saarinen - Innostus. Myötämanipuloinnin aakkoset.

Tunnelma kirjan jälkeen: Missä naiset? Vähän tekisi mieli alkaa intoilla jostakin, mutta sitten alkaa laiskottaa.

"Suomeen tarvitaan lisää innostusta ja innostumisen osaamista." Näin meille kertoo teoksen takakansiteksti. Kirjoittajat ovat asiastaan ainakin innostuneita. Mikael Saarinen on yrittäjätaustainen lyhytpsykoterapeutti ja Pauli Aalto-Setälä innostava liikkeenjohtaja ja journalisti ja heidän intoilunsa käy selväksi kirjan sivuilta.

Teos koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisessä käsitellään innostumista ja toisessa innostamista. Tekstin lomaan on myös istutettu myötämanipulointiharjoituksia, joita tekemällä innostustaan on mahdollista lisätä. Teos on helppolukuinen ja siinä on paljon esimerkkejä arkielämän innostujista ja innostajista. Naiset eivät ilmeisesti juuri innostu tai innosta, sillä naisesimerkkejä teoksesta on vaikea löytää. Lisäksi hetkittäinen menestyspuhe saa näkemään punaista.

Sana "myötämanipulointi" ärsyttää!! Miksei voi vain puhua innostamisesta? Koska kirjassa on myös paljon asiaa, on harmittavaa, että yksi sana antaa kokonaisuudelle niin negatiivisen sävyn.

Kiinnostavinta antia teoksessa olivat pohdinnat innostuksen erilaisista taustavaikuttajista ja siitä, mitkä ovat innostumisen mahdollisia esteitä. Esimerkiksi kontrollihakuinen henkilö haluaa usein hallita tilannetta ja innostuminen voi olla uhka hallinnan tunteelle. Jokaisella on kuitenkin taito innostua ja teoksessa on hyviä vinkkejä oman innostumisen kehittämiseen.

Myös "innostamisen positiivinen pyramidimalli" on minusta ihan pätevä kolmio (sivulla 91). Miten tuetaan toisen innostumista parhaalla mahdollisella tavalla? "Ei se kuitenkaan toimi" vai "Mahtava idea, kerro heti lisää!" :) Koska kaikki kohtaavat ja ovat itsekin välillä innon latistajia, teoksessa annetaan myös ohjeita latistajien kohtaamiseen ja siihen, kuinka säilyttää innostus latistavista tilanteista huolimatta.

Kirjassa paras asia oli kuitenkin sivun 20 mustavalkoinen haitaristin kuva ja sen kuvateksti: Matti Korva intoilee haitarin kanssa. Innostua ja intoilla voi siis mistä vaan ja se on ihanaa! Uusin oma innostukseni on Kuopion jääkiekkojoukkue Kalpa ja yhdessä intoilu tekee innostuksesta vielä kaksin verroin huipumpaa. Lisää innostusta maailmaan!

Suosittelen kirjaa sellaisille innostusta etsiville tyypeille, jotka pohtivat innostuksen olemusta tai joilta innostus on hieman kateissa. Menestyspuheelle vakavasti allergiset älköötte vaivautuko.

Ursula K. Le Guin - The Unreal and the Real. Selected Stories Volume 1: Where on Earth

Tunnelma kirjan jälkeen: Sukelluksissa värikkäiden kalojen keskellä, jokainen kuiskailee omaa tarinaansa. Kaunista, hämmentävää, välillä täytyy saada happea. Kirkasta vettä.

Ursula K. Le Guinin novelleja on jälleen kerätty uusiin kansiin. Ensimmäinen osa, Where on Earth, keskittyy realistisiin ja maagisrealistisiin tarinoihin, toisessa osassa Outer Space, Inner Lands seikkaillaan enemmän avaruudessa ja scifin pauloissa. Teoksen novellit on julkaistu alkujaan vuosien 1973 ja 1996 välillä. Olin lukenut suurimman osan novelleista jo aikaisemminkin, mutta niiden pariin oli kiva taas palata.

Jälleen kerran täytyy ihastella Ursulan kielenkäyttöä, sen sujuvuutta, osuvuutta, lempeyttä, hetkittäin pientä ironian kierrettä, usein haikeita menetyksen sanoja. Esimerkki:

"It's still your story, Aunt May; it was your lion. He came to you. He brought his death to you, a gift; but the men with the guns won't take gifts, they think they own death already. And so they took from you the honor he did you and you felt that loss. I wanted to restore it. But you don't need it. You followed the lion where he went, years ago now." (sivu 134).

Novelleissa äänen saavat aikuisten ohella myös lapset ja eläimet, mutta myös maantien varressa oleva puu kertoo omasta elämästään ja sen haasteista. Usein on kyse pehmeästä vastakkainasettelusta luonnon ja ihmisten, valtiovallan ja mielenosoittajien tai naisten ja miesten välillä. Särmikkäämpää satiiria mahtuu mukaan yhden novellin (The Lost Children) verran.

Lähes kaikkien novellien jälkeen oli pakko pysäyttää lukeminen hetkeksi ja vain tunnustella ajatuksiaan. Miten ymmärsin novellin? Mistä voimakkaat tunteet oikein nousivat? Kuin kädessä olisi ollut kaunis kivi, jota ei olisi halunnut laskea alas ihan heti. Erityisesti pidin novelleista May's Lion sekä Buffalo Gals, Won't You Come Out Tonight, joissa eläinten ja ihmisten yhteiseloa kuvattiin vanhan naisen, pienen lapsen ja eläinjoukkion näkökulmista.

Muutamien pidempien novellien punainen lanka jäi löytymättä, osasyynä kyllä se, että olin iltaisin liian väsynyt lukemaan, mutta silti yritin. Muutamat pitkät novellit (Brothers and Sisters, Ether, OR) olivat varsin realistisia ja ehkä myös siksi ne jäivät mielessäni muiden, idearikkaampien tarinoiden jalkoihin. 

Suosittelen suosikkikirjailijani teoksia tietysti kaikille! Mutta erityisesti kauniin kielen ystäville, pysähdyttävien tarinoiden rakastajille, humaanin maailman etsijöille.

Hassan Blasim - Irakin Purkkajeesus

Tunnelma kirjan jälkeen: Mitä juuri tuli luettua? Tyhmä olo, kuin kirjailija yrittäisi sanoa jotain tärkeää, mutta en vaan tajua. Väkivalta tursuaa silmistä.

Irakin Purkkajeesus on Suomessa vuodesta 2004 asuneen irakilaissyntyisen Hassan Blasimin toinen novellikokoelma. Englannin PEN on palkinnut teoksen Writers in Translation Awardilla ja Blasimin ensimmäinen novellikokoelma, Vapaudenaukion mielipuoli, oli ehdolla Independent Foreign Fiction Prizen saajaksi.

Teos koostuu eripituisista novelleista, joista suurin osa sijoittuu Irakiin, mutta novelleissa istutaan myös suomalaisella kesämökillä sekä vastaanottokeskuksessa. Yhteistä novelleille on karu väkivallan kuvaus, erilaiset selviytymiskeinot absurdeissa tilanteissa sekä tarinoiden kerroksellisuus. Yhden novellin sisällä saattoi olla kaksikin muuta tarinaa, vähän kuten Tuhannen ja yhden yön saduissa tai vaikkapa Decameronessa.

Käsittelimme tätä kirjaa henkilökunnan lukupiirissä ja huomasimme, että kokonaisuuteen oli hankala tarttua. Kun on lukenut jotain täysin uudenlaista ja erilaista, on sitä vaikea asettaa mihinkään lokeroon. Teoksen kieltä pidettiin erinomaisena ja novelleja rehevinä kuvauksina, mutta jos keskittymiskyky ei ollut parhaimmillaan, novellin saattoi joutua lukemaan uudestaankin ymmärtääkseen siitä jotakin. Ja olipa mukana novelli, jota kukaan osallistujista ei ollut ymmärtänyt. Onko syy kulttuurillinen vai jokin muu? En osaa sanoa.

Pohdin lukiessani useassa kohdassa, havaitsenko tekstissä ironiaa tai satiiria vai pitäisikö teksti ottaa vakavasti. Sen verran pisteltiin ihmisiä pommeilla palasiksi. Novellien kertojat olivat myös lähes poikkeuksetta miehiä ja tarinat mahdollisine liioitteluineen sen mukaisia. Suosikkinovellikseni kohosi ehkä Tuhat ja yksi veistä, joka kertoi veitsiä kadoksiin ja sitten taas esiin taikovasta porukasta. Bisnes se on veitsibisneskin! 

Suosittelen kirjaa sotatilassa olevan ja vahvan uskonnon siivittämän maan arjen kuvauksena heille, jotka jaksavat lukea väkivallasta ja pystyvät keskittymään pieniin nyansseihin. Itse en pystynyt.