Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

Tunnelma kirjan jälkeen: Ihana vaahtokarkkipussillinen, niin makeaa aluksi! Sitten makeus alkaa äklöttää ja lopulta tekisi mieli heittää loput karkit biojätteeseen, mutta loppupussillisen sinnittelee silti.

En muista, olenko lukenut mitään Riku Korhosen romaania aiemmin. Emme enää usko pahaan on kuitenkin jo hänen kuudes teoksensa. En enää muista, miksi varasin teoksen, mutta en ole ollut ainoa, sillä vieläkin varausjonossa odottelee noin 1000 teoksesta kiinnostunutta.

Teos kertoo turkulaisella omakotitaloalueella asuvasta nelihenkisestä perheestä, jonka elämä on idyllistä ja arkista. Perheen isä Eero haluaa jännitystä elämään ja päättää siepata vaimonsa ystävänsä avustuksella, kuten miehet ovat aikojen alusta asti tehneet. Sieppauksella on traagiset seuraukset.

Olin aluksi aivan lumoutunut romaanin kielestä! Vahva, tuoksuva ja loistava arjen kuvaus päättyvistä kesäilloista pihoilla, rannoilla, hiekan takertuminen reiteen, valkoisen kissan vinha hyppy liiterin taakse kärpäsjahdin tuoksinassa. Ensimmäiset luvut etenivät kuin siivillä, mutta sitten alkoi kyllästyttää. Kahlasin kirjaa iltaisin läpi luku luvulta, kunnes lopulta vain selailin teoksen loppuun. Miksi kävi näin?

"He kulkivat kummallisena touhuavan elämän keskellä, rannan korsilla kiipeävien selästään viiriäisenmunaa muistuttavien ruokohämähäkkien, hämärässä sirittävien lehtohepokattien, leväkasojen lietteessä ajopuiden varjoissa paleotsooisella hitaudella ryömivien ja häirittyinä kokoon käpertyvien mustapallosiirojen, horsmanlehdellä nukkuvan aniliininpunaisen pikkukiitäjän, tammikarikkeessa mekaanisella jöröydellä rapistelevien sarvikuonokkaiden ja harakanraatoa syövien pikikuoristen haiskiaisentoukkien keskellä." (s.205). Tuuperruin näihin lauseisiin, vaikka teoksen jännite kasvoikin jatkuvasti ja miehisen sieppauksen jälkimainingit loiskuivat viimeisille sivuille saakka. 

Tapahtumien edetessä myös juoni muuttui epäuskottavammaksi, hahmot eivät jaksaneet kiinnostaa ja miehinen uho alkoi tylsistyttää aivokapasiteettia. Juuri arjen ja pienten vastoinkäymisten kuvaus oli mielestäni teoksen parasta antia, mutta äijäromaaniksikin kuvattuun teokseen vaadittiin näköjään kovempia kierroksia. Plaa.

Koska maailmassa on paljon muitakin kirjoja, pikaselaus oli paikallaan viimeisen 150 sivun osalta. Nyt suunta kohti jotain aivan erilaista!

Suosittelen kirjaa miehisistä seksuaalisista frustraatioista ja niiden ilmenemistavoista kiinnostuneille.