Jungeun Hwang - One Hundred Shadows

Tunnelma kirjan jälkeen: Tumma metsä ympärillä haihtuu hitaasti, kaupungin valoissa varjojen reunamilla parveilee perhosia ja keltaisia lehtiä. Jostain ojentuu käsi ja siihen on hyvä tarttua.

Hwang Jungeunin (tai länsimaalaisittain Jungeun Hwangin) One Hundred Shadows ilmestyi Koreassa vuonna 2010 ja esikoisteos sai heti hyviä arvosteluja kriitikoilta. Se myös voitti korealaisia kirjallisuuspalkintoja. Täytyy sanoa, että en yhtään ihmettele; teos oli hämmästyttävän mukaansatempaava, surullinen, mutta samalla toiveikas. Jos One Hundred Shadows olisi sää, se olisi kirkas, pimenevä ilta, juuri kun aurinko on lähes laskenut.

Teos kertoo kahdesta nuoresta, Eungyosta ja Mujaesta, jotka työskentelevät korjauspajojen apulaisina ja asuvat slummialueella. Heillä ei ole juuri koulutusta eikä erityisiä haaveita tulevaisuuden varalle. Kaikki muuttuu kuitenkin yhä epävarmemmaksi, kun monikerroksiset, huoltofirmoja ja korjauspajoja sisältävät rakennukset aiotaan purkaa pilvenpiirtäjien tieltä. Samaan aikaan slummin asukkaiden varjot alkavat kasvaa. 

Maagisen realismin aineksia sisältävä tarina on kuin aarrearkku. Arkisten tapahtumien lomassa kerrotut tarinat päähenkilöiden sukulaisista ja tuttavista rikastavat kuvaa siitä köyhästä yhteiskuntaluokasta, joka on näkymätön myös Koreassa. Hwang kertoo pahvilaatikoista kodin tehneestä naisesta sekä pelkkiä lamppuja myyvästä erikoiskojusta, jotka molemmat katoavat ja unohtuvat rakennuksen purkamisen myötä. Eungyon ja Mujaen kaveruus ja pilkahteleva, kömpelö ihastus tuovat tarinaan kuitenkin keveyttä ja valoa. 

Pidin todella paljon teoksen yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta, joka kuitenkin tapahtui pienimuotoisesti. Kuinka kivijalkamyymälät kuolevat ja erilaiset korjaustaidot unohtuvat, kuinka ihmisen oma varjo kuvastaa pelkoja ja tulevaisuuden epävarmuutta. Hämärä on teoksen vallitseva olomuoto.

For instance, is it really so natural and inevitable for an old woman to eke out a living by scavenging cardboard boxes? Is that part of the essence of human life? Is dying like that down to the individual, nothing to do with anyone else? And if it's not natural and inevitable, just sufficiently common to be accepted as such, isn't that futility even worse than if it was simply the essence of life? (s.127)

Toisaalta vaakakupissa ovat luonto, avaruus, sulkapallon pelaaminen, yhdessä syöminen ja asioiden pohdiskelu, elämän pienet ilot. Niistä nauttimiseksi ei tarvita paksua kukkaroa, suurta asuntoa, isoa tavarakasaa. Pimeä ei pelota, kun taivaalla loistavat tähdet, keltaiset lehdet täkittävät maan ja ystävä seisoo lähellä.

Suosittelen teosta tunnelmallisista romaaneista pitäville ja varjojen salaisuuksiin uskoville.