Johannes Ekholm - Rakkaus niinku

Tunnelma kirjan jälkeen: Tekisi mieli raaputtaa ihoa, mutta ei oikein tiedä, että mistä kohtaa. Yritän huitoa, mutta en ihan osu. Samalla jään katujyrän alle.

Johannes Ekholmin esikoisromaani on jotain sellaista, mitä ei ole ollut koskaan ennen. Päähenkilö, kolmekymppinen Joona, saa kustantamolta pyynnön kirjoittaa sukupolvensa äänenä toimiva teos. Niinpä hän nauhoittaa kaikki keskustelunsa ja chättinsä ja kirja koostuu nauhoitusten litteroinneista. Juoni lyhyesti: Joona asuu isänsä ja isän naisystävän luona käytännön pakosta, tapaa kavereitaan ja ihastuu netissä hahmoon nimeltä Sad91rl. 

Joonan angsti ja merkityksen etsiminen elämälle on jollain tavalla raivostuttavan tuttua. En tiedä, onko se ikä- ja kaupunkikysymys? Hän pohtii sukupolvien välistä kuilua, pyrkii eroon patriarkaatista, pyörii itsensä ympärillä, miettii, miksi tekisi moraalittomia töitä ja tuikkailee väleihin sopivia lyhenteitä sekä teoreetikoiden nimiä. Kun kaikki on liikkeessä ja omat vaikutusmahdollisuudet vähäiset, mitä voi tehdä?

Ironia ja sarkasmi kukkivat hengästyttävästi koko teoksen ajan. Teksti on muutenkin pelkkää ryöpytystä tähän tyyliin:

Joona: miks miehinen rakkaus ilmaistaan aina puuttumisen ja kivun ja kaipuun ja itsesyytösten kautta??

Sad91rl: sukupuoliessentiaalisuus?

Joona: missä rakkausruno joka haluaa kauniisti?

Sad91rl: lue tumblrii

Joona: jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana "rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta

Sad91rl: en haluis et paperi t räppäis eri tavalla, must toi kyl toimii

Joona: joo, en mäkää itkin kyl paperin keikalla mut ihmetyttää vaa, ku ei oo niinku sellast että olis joku positiivinen voima ja joku mitä kohti menee

Sad91rl: omg kato steven universe cartoon network sarja parasta!!

Joona: *googlaa*

Kiinnostavinta antia teoksessa olivat Joonan ja hänen isänsä käymät keskustelut, joissa yhteisymmärrystä ei tahdo löytyä varsin erilaisten perspektiivien takia. Myös sukupuolten välistä valta-asetelmaa puretaan raivokkaasti silpuksi asti. Kielipelit ja näkökulmien erot tuntuvat asettuvan aidon kohtaamisen tielle, mutta toisaalta, mikä on aitoa kohtaamista?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen ylitsevuotavuus otti välillä koville. Tunnistan hahmoista myös itseni ja pohdinnan nykymaailman tilasta. Kun mustavalkoisuuden tilalla on enää harmaita sävyjä eikä "pojat saa olla poikia ja tytöt tyttöjä", asioiden jäsentelemisestä ja oman paikkansa löytämisestä tulee olennainen osa elämää. 

Suosittelen kirjaa tässä hetkessä eläville ironian ystäville. 

Ps. Savonlinnan ja Joensuun seudun murteet ovat teoksessa mukana, tosin tarkkakorvainen lukija huomaa muutamia huteja. Vuan eepähän tuo haetanno mittään!